Kirjallinen taide

Kirjoittelen satunnaisesti lyriikoita ja muuta tekstiä, täällä pääset tutustumaan tuotantooni.

Punainen kangas Pelkkä punainen kangas koristaa Ajan myötä kauhtunut, silti siinä Nyt kun olet poissa, vain muistot elävät Enkä tiedä, onko niillä enää voimaa Elämän kehä kaikonnut, ympyrä sulkeutunut Tuuli muistot uneen tuudittaa Kietoo pyörteisiinsä, jättää yksin Unessa havahtuu, henkeään haukkoo Parempi kai unohtaa Tekee liian kipeää Olla tässä ja muistaa, vaikka unohtaakaan ei voi Uneen taas vaipuu, peili kuvastaa Kyynelten tahrima muisto menneisyydestä Kuin kaistale verta Sen taas seinälle ripustaa Jättääkseen siihen ainiaan

Polku johtaa umpikujaan Tällä portilla on valinnan aika Sydän on hiljaa, ei sinua auta Tuulen viesti kaikaa puissa, sinun sijasi on paikoissa muissa Hautasi saat sinä itse kaivaa, kuoleman kaiku korvissa kuiskaa Viimeisiä viedään jo, on aika sinunkin korjata sato Vaan sirotatko sinä jo tuhkaasi, luot varjon kehän pellollesi? Tämä on polkusi viimeinen haara, viimeinen askel mustalla polulla Sielusi huutaa hyvästit, aina ei syntejä anneta anteeksi Nyt tuike sinun silmistäsi poissa, jäänyt varjo yksin kuljeksimaan Polkusi on päättynyt umpikujaan.

Sadetanssi (novelli/mahd. romaani, jatkuu)

LUKU 1 - SURUMIELINEN

Miksi maailma kääntyy sinua vastaan aina silloin, kun yrität olla sille hyvä? Miksi ihmiset ovat niin tavattoman itsekkäitä, kääntävät selkänsä, kun yrität heille puhua? Miksi toiset saavat kaiken tahtomansa, toiset joutuvat tyytymään olemattomaan?

Maailma on kuin sateen piiska hiuksillani, pisarat, jotka ropisevat hiekkatietä vasten kuin parikymmentä pulpettia rummuttavaa koululaista. Se riuhtoo, raastaa ja repii joka suuntaan, sillä on oma tahto, se muovaa kohtalomme muotit jo syntyessämme. Minä voin vain kävellä halki elämän ja koittaa ymmärtää, voin tuntea tuulen hiuksillani ja antaa sen rauhoittaa kiivasta mieltäni. Minun maailmani on kuin vaakasuoraan tippuva kaatosade, täynnä surua ja epätoivoa. Tyypillistä, eikö? Siltähän jokaisen nuoren elämä joskus tuntuu. Vaan jos sitä on saanut tuntea koko elämänsä, ei ehkä usko sen menevän ohitse kellon tikittäessä loputonta aikaansa. Minun kelloni on pysähtynyt, tai se tikittää itkun ja hiljaisuuden välillä. Niille on omat sekunnit. Tik-tak, tik-tak.

Ja minä kävelen sateessa, rankkasateessa. Myös muussakin kuin kuvainnollisessa merkityksessä. Kuulen askelten vaimeat lätsähtelyt vettä lainehtivalla tiellä, kovemmat niiden osuessa tienreunalla väijyviin lätäköihin, joihin vesi on keskeltä valunut. Minulla ei ole takkia, sillä nythän on kesä – kesäkuu lopuillaan, heinäkuun helteet tulossa. Vaan ei tänä vuonna, ei tässä elämässä. Kylmä ei ole, hieman viileä vain. Vesi virkistää, kuvaa mielentilaani täydellisesti. Kun minä en itke, taivas tekee sen puolestani. Sen kyyneleet ovat vain paljon helpommin huomattavissa, kaikkien ulottuvilla.

Työnnän kädet farkkutakin taskuun, vaatteet tuntuvat nihkeiltä. Matkani käy kohti keskustaa, vaikka en tiedä aikeistani siellä. Kotiin en ole suunnistamassa vielä, eikä minua siellä kukaan kaipaisikaan. 'Tyttö kaipaa itsenäisyyttä', he sanovat. Ehkä niin. Onko kukaan tullut koskaan ajatelleeksi, että viisitoistavuotias teinityttö saattaisi kaivata vanhempiensa tai muiden ikäistensä seuraa?

Taivas käy yhä harmaammaksi, minun kulkuni laahustukseksi. Tähän asti olen onnistunut pitämään vauhtini kohtuullisen reippaana. Märät hiukset valuvat utuisille silmilleni, suuni on pelkkä viiva ja asentoni kumara, kädet taskussa. Joku voisi kutsua minua kauniiksi, niin, kaunis tyttö Sala, kuten isovanhemmat joskus sanoivat. Mutta onko se enää kaunista, kun mieli on musta ja vailla häivää ilosta? Kyllä, minä olen pitkä ja hoikka, kyllä, minulla on pitkät ja hyvät hiukset, kyllä, minulla on kaunis hymy. Ei, et voi nähdä kasvoillani hymyä. Se on piilossa jossakin kaukana, kaukana menneisyydessä. Lapsuusajoissa, kun olin vielä hymyilevä pikkutyttö.

Käännyn hetken mielijohteesta synkeältä vaikuttavalle sivupolulle, joka johtaa erään näennäisesti hylätyn leikkipuiston portille. Vesi ei aio hellittää otettaan, se vyöryttää maailman valtameriä ylläni. Uhmaan sitä vailla vihaa, voimattomana, hiljaisesti. En välitä siitä, niin on paras. Voin väittää melkein viihtyväni sateessa, siinä on samalla jotakin lohduttavaa ja lopullista.

Puisto on huomaamatta edessäni, eikä se näytä erityisen kutsuvalta. Silti jokin voimaa siellä vetää minua luokseen, ymmärrettävää ääntä päästämättä, mutta vetää kuitenkin. Huomaan hytiseväni kylmästä ja kipaisen narahtaen aukenevasta portista sisään korkean aidan reunustamaan puistoon ja sen poikki aina hiekkalaatikon vieressä seisovan katoksen alle. Siellä olen ainakin suojassa sateelta, joskaan kylmyys ei katoa mihinkään, se häilyy luonani ja tiukentaa otettaan.

Minun pitää rauhoittua. Puristan silmäni kiinni, estän kyyneleitä tulvahtamasta niihin ja valumasta poskille. Painun kyykkyyn katoksen suojaisimpaan nurkkaan, kuuntelen sateen tasaista ropinaa vasten kattoa, tuulen surullista huokailua ympäristön puissa, lehtien kahinaa toisiaan vasten. Vähitellen uskallan raottaa silmiäni auki, maailma ei tunnu niin tukahduttavalta enää. Jossakin kaiken harmauden keskellä, vettä itkevän taivaankannen reunalla, näen aavistuksen valoa. Vaalea täplä laajenee, kirkastuu, näyttää tulevan lähemmäs. Kuin sadepilviä vastaan taisteleva aurinko, mutta ei se aurinko ole, vaan joku tai jokin. Saatan erottaa yksityiskohtia, kaarevia muotoja… enkä todellakaan usko silmiäni.

Lohikäärme. Se on mahdotonta, mutta äkkiä uskon siihen täydestä sydämestäni. Se tanssii minua kohti, laskeutuu yhä alemmas notkea ruumis sadetta halkoen. Sen märkänä kiiltelevä nahka on utuinen harmaan ja sinisen sekoitus, sillä on neljä jalkaa ja kaksi suurta, hyvin kannattelevaa siipeä. Lohikäärme on kuin sateen ruumiillistuma, täynnä samaa lohdullisuutta. Suu hämmästyksestä raollaan näen, kun se laskeutuu sulavasti, pehmeästi puiston hiekkapohjalle. Sen silmät kiiltelevät vihreänsinisinä, pää kallistuu hieman, ja silmät katselevat minua tutkien. Ei arvioiden, enemmänkin hiljaisesti hyväksyen. Kuinka älykkään näköinen olento, silti täynnä voimaa, ketteryyttä ja salaperäisyyttä.
”Sala? Sehän on sinun nimesi”, lohikäärme sanoo, ja sen suipoilla kasvoilla häivähtää jokin inhimillistä hymyä muistuttava. En osaa kuin nyökätä, vaikka ihmettelenkin, mistä kummasta tämä olento on saanut nimeni selville. Ehkä se on tarkkaillut minua.
”Mutta eihän lohikäärmeitä oo olemassa!” paukautan äkisti, pyöritän vinhaa kyytiä päätäni. Mutta lohikäärme ei katoa mihinkään, se seisoo edessäni rauhallisena, viisaana ja suurena.
”Tietenkin on, vaikka et välttämättä uskokaan silmiäsi tai korviasi tällä hetkellä. Minun nimeni on Tomu, mutta voit kutsua minua myös Tobiakseksi, jos haluat. Sekin oli nimeni… ennen.”
”Tobias”, toistan. En herkeä tuijottamasta hetkeksikään, haluan tallettaa lohikäärmeen piirteet ikuisesti mieleeni. On se kai pakko uskoa, että tuo olento edessäni on siinä oikeasti. Minä en näe harhoja, olin kuinka masentunut tai surullinen tahansa. Ja hetki on liian todellinen ollakseen unta. Tunnen itseni johonkin minulle vieraaseen fantasiatarinaan tempaistuksi tytöksi, joka tapaa lohikäärmeen, ystävystyy sen kanssa ja lentää sen selässä.
”Aivan.” Tomu nyökkää astuen pari askelta lähemmäksi, ei kuitenkaan millään tavalla uhkaavasti. Onpa sillä terävät kynnet! Ja kussakin jalassa neljä vahvaa varvasta, joilla se voisi helposti tarrata minuun ja kuljettaa pois. Mutta minä luotan siihen, ei se tee minulle pahaa.
”Miks… tai siis miten… sä ilmestyit?” minä takeltelen.
”Minulla on sinulle paljon selitettävää”, Tomu sanoo katsoen minua tarkasti silmiin, ”mutta ensin sinun pitää oppia luottamaan minuun. Nouse selkääni.”

Minua ei tarvitse kahdesti kehottaa, sillä jokin Tomun – tai Tobiaksen, joksi sitä mieluummin nimittäisin - olemuksessa vetää minua puoleensa. Kun kosken sen suomukasta nahkaa ensimmäistä kertaa, huomaan sen olevan yllättävän lämmin. Selkään kapuaminen ei ole niin hankalaa kuin kuvittelin hetki sitten, ja pienen yrittelyn jälkeen istun tukevasti.

En ole koskaan ollut lentokoneessa, saanut tuntea lentämisen riemua, kauhua, miltä se nyt tuntuukaan – siksi jännitys kipristelee vatsanpohjassa. Olen unohtanut kylmyyteni kauan sitten, heitän hiukset taakseni liehumaan. Tuuli tarraa niihin, ja sitten olemme yhtäkkiä ilmassa. Suustani karkaa epämääräinen, kiljahdukselta vaikuttava äännähdys, joka hukkuu tuulen mukana jonnekin kauas. En uskalla avata silmiäni, pitelen varmasti valkoisin rystysin kiinni Tobiaksen vahvasta, vaaleasta turkista, jota sillä kasvaa niskasta alkaen aina hännänpäähän saakka.

”Sala-pieni, voit avata silmäsi. Rentoutumalla näet ja tunnet kaiken paremmin, ja kun luotat minun kanssani siihen, ettet putoa, saavutat luottamuksen ja ensi kerralla jo nautit lennosta.” Tarraudun lohikäärmeen pehmeään, rauhalliseen ääneen, imen siitä rohkeutta sisimpääni – ja poistan sokeuden kalvot silmiltäni, tunnen tuulen vihlovana niitä vasten.
”Ja nyt – katso alas ja näe kaikki. Kaupunki allamme, voitko kuvitella! Eikä kukaan näe meitä, olemme ihan kahdestaan”, Tobias vakuuttaa nauravaisella äänellä ja kuulostaa hyvin ihmismäiseltä, kuin teinipojalta kokeilemassa haltioituneena uutta mopoansa.

Ja minä näen kaupungin kirkkaat valot, tehtaasta tulvivan savun, jota niin vihaan, oman kotini, jota en tällä hetkellä kaipaa pätkääkään. Samassa mieleeni tulvivat kaikki ikävät muistot, jotka olen hetkeksi unohtanut – riipivät koulupäivät, toisten oppilaiden pilkkahuudot käytävillä, merkitsevät katseet tunneilla. Välinpitämättömät, huolettomat vanhemmat, kun palaan kotiin paljon kotiintuloajan jälkeen.
”Tobias – Tomu – mun pitää kertoa jotain”, aloitan hiljaa, niin että lohikäärme tuskin kuulee. Mutta kyllä se kuulee, tuntuu kuin se lukisi ajatukseni, tuntisi minut läpikotaisin. Vaikka emmehän me ole ennen tavanneet.
”Kerro mitä ikinä haluat, minä kuuntelen ja autan”, se sanoo juhlallisesti. Jos näkisin lentämiseen keskittyneen olennon kasvot, se ehkä hymyilisi. Tutkin siipien väsymätöntä, edestakaista liikettä, joka kannattelee meitä. Jäisiköhän kukaan kaipaamaan, jos hyppäisin täältä alas? Mutta en minä ole itsetuhoinen, en näe itseni satuttamisessa mitään järkeä. Ei se ketään auta eikä ratkaise mitään.
”Kun mua… mua kiusataan koulussa. En ikinä sano niille mitään enkä kellekään muullekaan, en haluu kertoa. Mun vanhemmat ei yhtään välitä siitä missä mä liikun, ne ajattelee, että mä kaipaan yksityisyyttä, itsenäistä toimintaa. Ei niitä taida kiinnostaa ollenkaan. Eikä mulla oo kavereita, ei yhtään… Paitsi sä.”
Tobias kääntää päätään sen verran, että saattoi katsoa minua tiukasti. ”Sinun pitäisi kertoa siitä, vaikka kuinka pelkäisit, etteivät he kuuntele, ettei kukaan kuuntele. Maailmassa on paljon hyviä ihmisiä. Ethän halua, että sinulle käy kuten minulle?”
”Ai käy miten?”
”Ei olisi pitänyt sanoa. Kerron siitä toisella kerralla”, sanoo Tomu nopeasti ja kääntyy taas tarkastelemaan alhaalla siintävää maastoa, joka nyt on vaihtunut kaupungista pelloksi. Kauempana saattaa erottaa myös mustana tuikkivan järven.
”Kerro ny”, vaadin kärsimättömänä.
”Se voisi olla rankkaa sinulle, koska olet muutenkin surumielinen.” Lohikäärmeen äänensävy oli lempeä, mutta aistin siinä huolta. Koitan häivyttää huolen puhaltamalla rauhoittavasti Tobiaksen niskaan, mutta minähän tässä olen se, joka kaipaisi rauhoittelua, lohdutusta. Tobias kurvaa alas, ja tunnen taas sateen tihuuttavan pisaroitaan kasvoilleni, heittävän tyrskynsä päälleni. Sade on kuitenkin heikentymässä.

Äkkiä Tomu alkaa puhua, hiljaa ja sanojaan painottaen: ”Sala, minäkin olin joskus sinun kaltaisesti, ihminen, 16-vuotias poika. Olin myös koulukiusattu, masentunut – ja itsetuhoinen. En halunnut kertoa kenellekään, koska pelkäsin, etteivät he kuuntelisi, nauraisivat vain huolilleni ja jättäisivät minut seisomaan rankkasateeseen. Ajauduin yhä syvemmälle omaan synkkyyteeni, helpotin oloani tuottamalla henkisen sijasta fyysistä tuskaa. Ja lopulta minä tapoin itseni, hukuttauduin siihen mustaan järveen, jonka näit hetki sitten alapuolellamme. En halua, että sinä koet saman kohtalon.”
”Mutta kuinka susta tuli lohikäärme?” heitän ilmaan minua vaivanneen kysymyksen.
”Se oli kohtaloni”, kuului Tobiaksen salamyhkäinen vastaus, johon päätin tivata joskus toiste tarkennusta. ”Minun pitää kohta viedä sinut takaisin, sade laantuu, ja minun aikani on palata sateen sydämeen. Voit kutsua minua aina sateella, tule pian uudelleen.”
”Eihän tää oo unta? Mä haluan nähdä sut vielä.” Äänensävyni on aneleva, hätääntynyt. Menetämme korkeutta tasaisen tappavaa tahtia, en halua lentomme päättyvän. Haluan meidän kiitävän yhdessä taivaalla ikuisesti, haluan unohtaa vanhan elämäni, muuttua sadelohikäärmeeksi.
”Ei tietenkään”, lohikäärme vakuuttaa lempeästi ja tömähtää puiston pehmeälle hiekalle, aivan kuin hetki sitten, kun tapasimme. Se tekee lähtöä saman tien, kuu uhkaa pilkistää pilviverhon takaa. Hämärän verho leijuu painostavana yllämme. Haluan kotiin.
”Muista”, Tobias painottaa ja hymyilee sille ominaista lohikäärmeen hymyä, ”sinun täytyy kutsua minua. Valmista oma sadetanssisi sitä varten.”

uutta 9. huhtikuuta

LUKU 2 - VIHA

Havahdun painostavaan hiljaisuuteen ympärilläni, puristan tyynyä kuin viimeistä sirpaletta minuudestani. Haluan vaipua takaisin keveään uneen, takaisin onneen ja taianomaiseen maailmaan… Tunnen pehmeän kankaan rauhoittavana poskeani vasten, tutun tuoksun, kuin äidin lempeän kosketuksen joskus kauan sitten. Peiton olen onnistunut pitämään ylläni, mutta se roikkuu uhkaavasti sängyn laidalta lattiaa kohden kuin odottaen hetkeä astua rajan ylitse. Silmiäni painaa kiinni vielä unihiekka, mutta valo on jo osunut niihin ja poistanut halun nukkua.

Ikkunaan kävellessäni aistin heikon auringonsäteen pilkehtivän poskellani, se luo lämpöä ja lohtua. Melkein päästän hymyn kohoamaan ilottomille kasvoilleni, mutta sitten säde on poissa, iloinen välke sälekaihtimien takana sammunut. Väännän ne kuitenkin auki, annan harmaan valon virrata huoneeseen ja täyttää se samalla apeudella, joka huokuu minusta joka askeleella.

Tiedän äidin ja isän olevan jälleen poissa, he ovat tuskin vaihtaneet enemmän kuin kaksi sanaa kanssani eilisaamun jälkeen. Ajaneet autoillansa tiehensä, osallistuneet muiden mukana maapallon saastuttamiseen. Kuinka turhaa, kun jalankin voi kulkea, pienentää omaa ekologista jalanjälkeään, kuten muodolliset ihmiset sen lausuvat. Minun jalkani kulkevat keittiöön omia aikojaan, käteni valmistavat vikkelästi voileivän, yhden vain.

”Voisin olla koko päivän ulkona”, mutisen itselleni ja en kenellekään.

Sitten mieleeni vyöryvät muistot, jotka peittävät alleen päällimmäisetkin ajatukseni ja saavat kauan kaivatun hymyn kohoamaan kasvojani koristamaan. Haluan kätkeä sen, mutta en saa mielestäni pois eilisillan tapahtumia, jotka pakostakin nostattavat tuon ilmeen uudelleen. Kuinka maahan vyöryvän sateen lomasta laskeutuu luokseni uusi toivo, olento, jollaista en uskonut koskaan voivani tavata. Pitäisivät mua hulluna, jos kertosin siitä, hymyän itsekseni. Minun salaisuuteni. Kerrankin tunnen omistavani asian, josta kukaan ei tiedä ja joka merkitsee minulle enemmän kuin kaikki maailman rahat yhteensä. Tai – enhän minä Tobiasta omista, mutta tunnen sen – vai pitäisikö sanoa hänet? - ja uskon häneen.

Pakkaan vanhaan, nuhjuiseen mutta rakkaaseen olkalaukkuuni muutamia tavaroita, joita saattaisin tarvita päivän aikana. Eväitä, lukemista, kameran, kännykänkin laukun pohjalle… Ja hieman lämpimämpiä vaatteita, sillä lähden t-paidassa ja shortsipituuteen lyhennetyissä farkuissa. Ilma vaikuttaa kohtuullisen lämpimältä, mutta aurinko ei ole vieläkään tullut esiin piilostaan – se selvästi pilailee kustannuksellani. Lampsin kuitenkin ovesta ulos, tarkistan vainoharhaisesti sen olevan lukossa ja lähden hölkkään. Surumielinen musiikki kaikuu korvissani kuulokkeiden kautta, vapaana roikkuvat hiukseni heilahtelevat selkääni vasten kutittaen.

Nyt ei sada, mutta taivaalle kerääntyvät, pahaenteisesti roikkuvat ja tummuvat pilvet enteilevät uutta tapaamista Tobiaksen kanssa. Tuuli puhisee yllättävän lujasti, se saa kulkemaani katua kehystävät, vehreät lehtipuut havisemaan korviahivelevän kauniisti. Jokunen pikkulintu livertää niiden oksilla aamuista soittoaan, jossa on haikea, melkein surullinen sävy, kuin ne tahtoisivat lohduttaa minua, poistaa murheeni. Sitten ne ovat poissa, kun kepeät askeleeni kaikuvat kadulla, joka vielä ei ole täyttynyt monista tallaajista. Ei sillä, että täällä yleensäkään olisi meluista, mutta minulle pienikin häiriö riittää pilaamaan rauhaisan tunnelman.

Suunnistan hautausmaalle, joka sijaitsee kaupungin toisella puolella, siellä missä lehtipuiden populaatio on vielä kadunvarsiakin runsaampi – istutettujahan ne ovat suurimmalta osin mutta puita yhtä kaikki. Juoksen hengitys hiljaa huohotukseksi muuttuen pitkin harmaapohjaista tietä, ohi moniväristen kerrostalojen, houkuttelevien ja vähemmän houkuttelevien näyteikkunoiden, pysähtymättä ennen määränpäätäni.

Hautausmaan huokaileva olemus on edessäni, takanansa kieltämättä kunnioitusta herättävä vaaleasävyinen kirkko, joka pimeällä kohoaa vahvasti valaistuna vasten mustaa taivasta. Nyt ei ole pimeä, enkä minä ole uskovainen, mutta jotakin kaunista siinä on, jotakin vahvoja tunteita herättävää. Kuljen tuhansilla eri sukunimillä varustettujen ja erinäisin koristuksin kuvioitujen hautakivien ohi, näen tuulen hiljalleen huojuttavan tasaisesti leikattua nurmikkoa, jonka päällä kimaltelee vielä aamukaste, jäänne yön sateesta. Tummarunkoiset puut lohduttavat, valvovat vaitonaisina maan alle haudattujen vainajien unta.

”Kas Salaatti, mitäs sulle kuuluu näin kesällä? Onko isäpappa päätynyt hautaan?” Katseeni eksyy eteeni tupsahtaneen minua reilusti pitemmän pojan silmiin, joissa näen vain halveksuntaa, pilkkaa. Poika – Brian – on samalla luokalla kanssani ja varmaan pahin ihminen, mitä olen ikinä tavannut. Hänen hyvin tummanruskeat hiuksensa roikkuvat velttoina mutta kiiltävät kuin sula suklaa, ulottuvat hieman olkapäiden alle. Silmänsä ovat tyypillisen siniset, mutta niissä on omituinen, kellertävänvihreä sävy, jota jää pakostakin katsomaan. Hän herättää minussa vastenmielisyyttä – ei niinkään ulkonäöllisesti, mutta luonne Brianilla on kuin räjähtämäisillään oleva pommi, jonka kanssa täytyy olla äärimmäisen varovainen. Hän kurtistaa kulmiaan odottaen vastaustani, lipaisee paksuja huuliaan ja kallistaa päätään hivenen kuin kysyvä koira, mutta huomattavasti etovammin.
Minä en enää jaksa olla varovainen. ”Mun isä on terve ja hyvissä voimissa, samaa en usko omastas – paskaa jauhava, kovista esittävä pentu, jonka mielestä on tosi kovaa käydä nurkalla polttamassa ja vetämässä kaljaa, niin kuin säkin.” Tuijotan Brianin kasvoilla käyvää tunteiden sotaa, kun hänen ivallinen hymynsä muuttuu raivostuneeksi.