|
|
Juhannuskokko. Kokkojen polttaminen liittyy keskieurooppalaiseen tapaan
polttaa tulia kevätjuhlien yhteydessä. Suomessa juhannuskokot roihusivat
ensiksi maamme itäisissä osissa ja sieltä ne ovat levinneet jo aikaa sitten
koko maahan. Ennen 1900-lukua niitä poltettiin lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomessa.
Länsi-Suomessakin aattoillan juhlatulia on sytytetty mutta eri aikaan: pääsiäisenä,
vappuna, helatorstaina ja helluntaina sekä syyspuolella kekrinä.
Kokko on maassamme tunnettu eri nimityksillä: tulit, tuliset, valkea, valkee, valkkia,
valkia ja valo.
Juhannuskokkoa on nimitetty kokoksi muun muassa Kannaksella ja Inkerissä. Itse sana on
kyllä tuttu muuallakin. Se tarkoittaa murteissa seipäistä tai riuuista tehtyä keitto- tai
yöpymiskotaa taikka teerenpyydystä, metsästäjän suojaksi rakennettua katosta ja
erilaisia muita kekomaisia rakennelmia ja muodostumia.
Kokko on johdettu sanasta kokka, joka puolestaan tarkoittaa keulaa tai esiin pistävää kulmaa.
Komeissa juhannuskokoissa on poltettu, ja poltetaan joskus vieläkin, vanhoja veneitä - kokka
kohden taivasta. Tästä juhannuskokon nimitys ei kuitenkaan johdu, vaan kartiomaisuudesta
ylimalkaan.
Puhutaan myös juhannustulista tai juhannusvalkeista. Sana tuli on murteissa itäinen, valkea
läntinen. Valkeaa on alettu käyttää ikivanhan tuli-sanan kiertoilmauksena, kun hyödyllistä
mutta vaarallista ilmiötä ei ole rohjettu nimittää oikealla nimellä.
Juhannuskokkoja on joka lähtöön sen mukaan, missä päin
maata ollaan. Kokkojen rakenne saattaa vaihdella jopa pitäjittäin. Meren ja ja järvien rannoilla
on kokoissa usein poltettu vanha vene, ja myös tervatynnyri oli tapana säästää
seuraavan vuoden kokkoon. Lukuisia erilaisia kokkotyyppejä ovat mm. risukokko,
ristikkokokko, sankakokko, lyhdekokko, venekokko, tervakokko ja tynnyrikokko.
Juhannuskokon sytytti tavallisesti kylän vanhin. Kokko kokosi yhden tai useamman kylän
väen yhteen. Poisjääminen olisi merkinnyt sekä oman että yhteisön onnen vaaraan saattamista.
Sellaista ei entisaikaan pidetty hyväksyttävänä eikä sitä jätetty rankaisematta.
Kipunoiden lennosta ja savun runsaudesta pääteltiin tulevan sadon runsaus. Kekäleet ja
tuhka vietiin pellolle. Kokosta sytytetystä valkeasta on myös viety joka talouteen uusi tuli.
On selvää, että kokon ympärille keskittyivät myös kaikki karkeloinnit ja leikit.
|
|
|
|
|
Kuvassa yllä Joensuun rantaa kuvattuna Pielisjoen ylittävältä Suvantosillalta, josta osa
näkyy oikealla. Kuvassa näkyy muun muassa kaupungintalo, pienvenesatama ja ravintolalaiva.
Karjalan kunnailla kukkii puut - ja palavat kokot.
Karjalassa, etenkin Kannaksella, kokkoperinne on aikoinaan ollut erityisen rikas:
on poltettu monia erikokoisia ja erilaisia kokkoja.
Karjalassa on poltettu vieri vieressä useita kokkotulia rannansuuntaisena ketjuna.
Näistä isointa ja keskeisimmällä paikalla sijatsevaa on kutsuttu Ukko-kokoksi.
Piikkimäisen kapea ja korkea juhannuskokko säärikokko eli tornikokko on tunnettu
vain Karjalankannaksella, tosin Alpeilla on poltettu samantapaisia juhannuskokkoja.
Viipurin läänin Uudellakirkolla
sytytettiin juhannusaaton alkuillasta "odottokokko" - sikäläisellä murteella uottokokko,
kun odotettiin väen kokoontumista. Paikoin tätä nimitettiin kutsu-, kutsuma- tai
kutsujaiskokoksi. Säkkijärvellä juhannuksenviettäjiä houkuteltiin paikalle pienellä
narrikokolla. Lemillä hätäkokon sytyttäminen oli merkkinä, että pian sytytetään iso kokko.
Koivistolla poltettiin kuivista katajista koottu rätisevä ja paukahteleva kirokokko.
Kannaksen eteläosissa kokoista ensimmäisenä sytytettiin pieni ämmä- eli ämmäinkokko.
Sen jälkeen lapset ja vanhukset menivät yöpuulle. Seuraavaksi olivat vuorossa tyttö- ja
poikakokot. Aattoilta huipentui jopa seitsemän metriä korkean ukkokokon polttamiseen
Vuokkiniemi.
Kuvassa alla Vuokkiniemeä Venäjän Karjalassa kuvattuna vuonna 2005.
Vuokkiniemi on osa Venäjän Karjalaa, eikä se koskaan ole kuulunut Suomelle.
Vuokkiniemen kylä on nykyään osa Kostamuksen kaupungin piiriä. Asukkaita on yli 200
talossa yhteensä n. 500 henkeä. Osa asukkaista ovat sukuperältään kirkonkylälaisia,
osalla ovat juuret autioituneissa lähikylissä. Melkein kaikki puhuvat keskenään
vienankarjalaa ja suuri osa on tunnettujen runonlaulajien suoria jälkeläisiä.
Vuokkiniemi on merkittävä runopaikkakunta. Se tuli kuuluisaksi Elias Lönnrotin käydessä
siellä 1820- ja 1830-luvuilla. Vuokkiniemen kunnasta on tullut useita runonlaulajia muun
muassa Arhippa ja Miihkali Perttunen Latvajärveltä, Ontrei, Jyrki ja Vaassila Kieleväinen
Vuonnisista, Jyrki ja Petri Kettunen Tšenasta ja Outokka Lesonen Venehjärveltä.
Vaikka siis suurin osa Vuokkiniemen "runokylistä" lakkautettiinkin "perspektiivittöminä"
1960-luvulla, niin nykyisen elvytystyön ansiosta niihin on tullut uudelleen asukkaita.
Juhannusaarteita Vuokkiniemestä.
Jos tietään, millä paikon on aarre, niin niiltä paikon otetaan kolme pientä kiveä.
Niitten sijaan vuoltaan hopeata ja sanotaan, että:
"Luolehetar luonnon tyttö, Manun eukon palkkalainen, joka oot vuoren vartijana,
raha purnun paimenena, anna mulle avaimia, lainoa läpäksimiä, jolla aartehet avoan.
En mä kuluta kultijasi enkä hävitä hopejoitasi."
Sittä juhannusyönä rupejaa maata karhun taljan päälle kolmannella sijalla olevaan
huoneeseen ja panee ne kivet pään alle ja vanha sotamiekka, niin sittä näkee
unissaan, missä on, ja minkä moinen urkko on tehtävä, että saa. Silloin pitää
mennä yksinään sille paikalle, jossa on, ja ensimmäinen ja viimmenen pitää
heittää paikolleen, muuten tulee hulluksi. Aarteen haltija juhannusyönä polttaa
hometta pois, niin silloin on käsissä. (SKS Viena, Vuokkiniemi)
|
|
|
|
|
Esivanhempamme ovat uskoneet, että juhlatulilla on puhdistava vaikutus.
Kuten muissakin vuotuisjuhlissa myös juhannuksessa
yhdistyvät pakanalliset ja kristilliset perinteet.
Kokko-tulien eräs alkuperäinen tarkoitus on ollut pitää pahat henget loitolla.
Henkiä on peloteltu myös meluamalla. Vastaavia tulia on poltettu myös
talvipäivänseisauksen aikoihin. Ilmeisesti uskottiin, että näinä taianomaisina
aikoina, kun auringon liike näyttää pysähtyvän vähäksi aikaa ääripäähänsä, tulevat
henkiolennot levottomiksi ja lähtevät liikkeelle.
Muuan muassa Sakkolassa on rakennettu korkeita säärikokkoja. Neljä pitkää puuta eli
säärtä lyötiin maahan kehikoksi ja sidottiin yläpäästä yhteen. Kukin sääri nimettiin
kylän naimaikäisille tytöille. Se tyttö, jonka sääri ensimmäisenä kaatui, pääsi
ensimmäisenä naimisiin.
Jos kokko kaatua romahti jonnekin päin, niin sieltä päin sanottiin tyttöjen ensiksi
menevän miehelään. Ja siis sieltä päin osattiin odottaa pitoja. (Luumäki).
|
|
|
|
|
Suomen suveen eivät kuulu vain kokot, vaan kaikenlaiset tulet ja nuotiot ovat osa
kesänviettoa.
Venäjällä on joskus juhannuksena tavattu laittaa palava kärrynpyörä vierimään rinnettä
alas. Latviassa on poltettu juhannusyönä mäkien päällä Jani-tulia. Jani-tulessa
poltetaan paaluun kiinnitetty, tervattu kärrynpyörä. Pyöriä polttamalla on symboloitu
vuodenkiertoa.
Juhannuksen puhekielen koukeroita.
Sanoja, jotka on vaikea lausua hiprakassa:
- Suuryritysrypäs
- Kulttuuriministeriö
- Prikaatinkenraali
- Karnevaalikaravaani
- Keskuskauppakamari
Sanoja, jotka on hyvin vaikea lausua hiprakassa:
- Objektiviteettiperiaate
- Konstitutionalismi
- Porfyyrigraniittiroso
- Transsendentaalifilosofia
- Bronkopneumonia.
|
Sanoja, joita on liki mahdoton sanoa hiprakassa:
- Ei, ei, en minä osaa laulaa!
- Iltaa, konstaapeli, anteeksi aiheuttamani häiriö
- Ikävä kyllä et ole tyyppiäni
- Ei enää viinaa minulle
- Kiitos, en halua seksiä
Lähteet:
Keskikesän juhla juhannus oli pakanallisena aikana Ukon juhla
Seurasaarisäätiön juhannussivut
SKS Juhannus
Juhannus Ahvenanmaalla
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus
Vuokkiniemi-seura
Sivujen yläreunassa logossa maisemakuva Rovaniemi Media.
Kuvat Vuokkiniemestä ja Pieliseltä Public Domain.
Kuva kokosta Jukka Suvilehto
Rovaniemi Media - nuotiokuva myös Copyright Rovaniemi Media, mutta kuvaaja
tuntematon.
Kuva sivun alareunassa Copyright
Janne Karaste
|
|
|
|
|
