Karhu Ursus arctos

KARHU (Ursus arctos)

Karhu on suurikokoinen, pyöreämuotoinen petoeläin, joka on vaivatta tunnistettavissa. Se on Euroopan suurin petoeläin. Sillä on vankat raajat, vahva kaula ja "kyttyrähartiat", jonka muodostavat etuselän kohdalla molemmilta kyljiltä toisiaan vasten pystyyn nousevat pitkät karvat.

Karhun ruumiin pituus on 130-250 cm. Pienellä töpöhännnällä on pituutta on 5-15 cm ja se on osittain piilossa turkin sisällä. Naaraiden paino on 45-170 kg ja urosten 47-300 kg.

Turkin värit vaihtelevat

Karhun turkin väritys vaihtelee mustanruskeasta kellanruskeaan - vaalean kellanharmaasta miltei mustaan. Iän karttuessa turkin väri saattaa paljonkin muuttua. Turkki on hyvin tuuhea ja se suorastaan pakottaa karvat osoittamaan nahasta suoraan poispäin. Kuonossa karvat ovat pinnan myötäiset, muualla päässäkin karvat törröttävät pystyssä. Pennuilla on usein selvästi erottuva vaalea kaulus, kuin kaunis sepelmäinen kaulakoru.

Karhu on kanta-astuja

Karhu on kanta-astuja, sekä etu- että takajaloissa on viisi varvasta. Takajalan jälki selvine kantapään painalluksineen muistuttaa paljon "lättä- ja paljasjalkaisen" ihmisen jälkeä. Kooltaan karhun jäljet ovat ihmisen jäljen kokoiset taikka suuremmat. Tauno V. Mäki on kuvannut karhunjälkeä osuvasti ja todennut, että "se on aikamiehen kintaan kokoinen!" Karhun paino on niin suuri, että kosteassa maassa sen kesäkuussa maahan astuma jälki voi olla vielä elokuussa näkyvissä.

Aistit

Kuulo- ja hajuaisti ovat karhun tärkeimmät aistit, joilla se tekee itselleen selkoa ympäristöstään. Näihin aisteihin verraten karhun näkökyky on heikohko. Jos karhu ei kuule kohteestaan ääniä ja tuuli ei tuo oikealta suuunnalta hajuja, karhulla näyttää olevan huomattavia vaikeuksia selvittää häiriön aiheuttajaa.

Karhujen määrä vuonna 2008

Karhukannan verkkainen runsastuminen näyttää edelleen jatkuvan. Vähimmäiskannan arvioitiin olleen 920–980 karhua vuoden 2008 lopussa, mutta kesällä karhuja oli noin 1170–1300 yksilöä. Ero johtuu siitä, että osa karhuista talvehtii Venäjän puolella.

Ravinto

Karhu on kaikkiruokainen - sen pääravintona ovat kasvikunnan tuotteet. Keväisin se kaivelee syödäkseen juuria ja syö heinän ja ruohon oraita, kesemmällä ruokana ovat kaikenlaiset vihreät kasvinosat, pihlajan ja koivun lehdet, hunaja, myöhemmin myös vilja ja marjat: hillat, variksenmarjat ja mustikat, jotka ovat loppukesän ja syksyn pääravintona. Talven rasvavaraston keruussa marjat ovat tärkeä lähde. Tässä marjojen syönnissä karhulta kuluukin suurin osa vuorokaudesta, sillä marjoja on syötävä paljon ja niitten pienuuden vuoksi aikaa myös kuluu.

Myös kalat, hyönteiset, muurahaiset keväisin, lahokannossa elävät kovakuoriaisten toukat, linnut ja nisäkkäät, haaskat ja joskus jotkut kotieläimetkin kuten lehmät ja lampaat kuuluvat karhun ruokavalioon. Karhu pystyy tappamaan aikuisen hirven. Karhun hirvi- taikka porojahti sijoittuu useimmiten kevääseen. Yhtenä syynä tähän lienee se, että kasvisravinnon löytäminen tällöin on vaikeampaa. Karhu voi yrittää saalistustaan vaanien ja yllättäen, mutta se voi ottaa kiinni saaliseläimen myös uuvutusajolla, joka voi kestää kilometrejä. Hankikelit ovat saalistuksessa karhulle suotuisia - hanki kannattaa sitä, mutta ei hirveä. Saaliinsa karhu peittää taiten ja palaa haaskalleen usein, sitä myös vartioiden.

Karhun vihellys

Karhulla on monipuolinen äänivalikoima. Se saattaa karjahdella, murista ja möyrähdellä. Yleisimmin tunnettu karhun äänistä on sen vihellys. Yllätetty karhu saattaa pakonsa aikana pysähtyä viheltämään. Marjamatkoilla marikolta tavattu karhu saattaa ilmoittaa olemassaolostaan tuon tuostakin vihellyksellä. Epätietoisuus tilanteesta saattaa osaltaan saada karhun viheltämään.

Karhut liikkeellä

Karhut ovat liikekannalla enimmäkseen hämärän laskeutuessa ja öisin. Iäkäs kuusimetsä on karhulle erityisen mieluisaa ympäristöä. Myös jyrkillä ja vaikeakulkuisilla rinteillä karhu on kuin kotonaan. Karhu saattaa vierailla myös vaikkapa avotuntureilla, viljelyksillä, hakkuuaukioilla ja soilla - mutta yleensä tällöin se on etsimässä ravintoa. Liikkuessaan karhu jättää itsestään monenlaisia jälkiä maastoon - ulostekasoja, revittyjä muurahaiskekoja, käänneltyjä kiviä ja purema- ja kynnenjälkiä puunrunkoihin. Kesäaikaan etenkin urokset liikkuvat paljon ja vaeltavat satojakin kilometrejä lyhyessä ajassa. Naaraskarhu pentuineen pysyttäytyy tietyllä elinalueella, joka sekin on kooltaan useita satoja neliökilometrejä. Naaraskarhun vuotuisen liikkuma-alueen koko on tavallisesti 200-1000 neliökilometriä, uroskarhun 700-3000 neliökilometriä. Karhu on nopea ja voimakas eläin, suuresta koostaan huolimatta ketterä ja kiipeilee ja uikin taitavasti.

Lisääntyminen

Karhun kiima-aika on alkukesällä, toukokuun lopusta heinäkuuhun ja tällöin urokset käyvät kiimataisteluita. Kantoaika on 194-278 vuorokautta. Karhulla on viivästynyt sikiönkehitys - sikiön kiinnittyminen kohtuun viivästyy 4,5-7 kuukautta.

Pennut syntyvät tammi-helmikuussa talvipesään ja niitä on yhdestä neljään. Pentuja karhu synnyttää kahden-neljän vuoden välein. Pennut ovat sokeita ja karvattomia ja painavat vain 260-625 grammaa, siis eipä juuri oravaa enempää. Pennut viipyilevät emonsa seurassa yleensä seuraavan vuoden touko-kesäkuuhun. Sukukypsiksi karhut tulevat aikaisintaan 5-vuotiaina. Karhut elävät luonnossa noin 30-vuotiaiksi. Vankeudessa karhu on saavuttanut 47 vuoden iän.

Ihminen ja karhu

Karhun tieteellisessä nimessä arctos ei viittaa mihinkään arktiseen, vaan kyseessä on kreikan karhua merkitsevä sana. Luontaiset viholliset karhulta puuttuvat. Ihminen on karhun pahin vihollinen. Lähes poikkeuksetta karhu veäytyy piiloihinsa, kun se on havainnut ihmisen läsnäolon. Karhu tarvitsee laajan elinpiirin ravinnon etsimiseen, ihmisen välttämiseen ja pesäpaikan löytämiseen. Asutuksen leviämisen, metsätalouden ja teiden takia karhuille sopivat elinympäristöt pienenevät ja pirstoutuvat. Eristyneet pienet populaatiot ovat vaarassa hävitä. Ahtaalle joutuneiden yksilöiden ravinnon saanti vaikeutuu, jolloin ne saalistavat normaalia enemmän karjaa. Joillain alueilla myös salametsästys uhkaa karhukantoja.

Karhu on suurin metsiemme petoeläimistä ja vaikka sitä pelätään, niin sitä myös kunnioitetaan. Eipä ihme, että karhu onkin maamme kansalliseläin. Kansanperinteessä ja saduissa karhu on nähty metsän kuninkaana ja se on saanut monenlaisia nimiä korven kontiosta otsoon ja mesikämmeneen. Ehkä oudompia ovat Kalevalan käyttämät nimitykset pitkävilla, rahankarva taikka karvalallunen. Etenkin sadut ovat muovanneet kuvaa karhusta, jolla on kyllä valtavat voimat mutta joka ei käytä voimiaan väärin, vaan on rauhallinen ja hyväntahtoinen jättiläinen.

Silti karhu saa myös oman, suuren osansa siitä yleisestä petovihasta, joka juontaa juurensa jo menneille vuosisadoille ja vaikkapa 1800-luvun kansallisajattelijaamme J.L. Runebergiin. Runebergille kansallissankareita olivat hahmot, jotka kykenivät kamppaillen voittamaan luonnon. Runoelmassa Hirvenhiihtäjät Kurun Matti nousee kansallissankariksi, joka tappoi karhun talvipesältä: "Kiljuen keihääseni se tunkihe, kiihkoa värjyin, kynsin, silmin, suin yht'aikaa pyrki se kimppuun; suottapa raivosi: minkä se päin tuli, sen minä väistyin taammas vain, yhä kierrellen terotettua rautaa, kunnes hankea hurmeellaan punehutti jo karhu, raukeni jalkani luo, veti viimeisen korahuksen."

Toki karhu voi olla ihmiselle vaarallinen. Tästä osoituksena viime vuosien pahin karhun ja ihmisen törmäys sattui Ruokolahdella lähellä itärajaa vuoden 1998 kesäkuussa. Karhu surmasi silloin iltalenkillään olleen 42-vuotiaan rajavartioston luutnantin. Tässä tapauksessa oli kyse emokarhusta, jolla oli seurassaan runsaan vuoden ikäinen pentu. Surmansa saanut oli lenkillään joutunut tämän emokarhun ja sen pennun väliin - näin pentunsa keralla yllätettynä, tavallisesti ihmisarka karhu on vaarallinen. Suomessa ei viime vuosisadalta tiedetä toista tapausta, jossa karhu on surmannut ihmisen.

Jotta yhteiselo ihmisen ja karhun välillä onnistuu, on tiedettävä ja huomioitava ainakin seuraavaa. Molemminpuolinen kunnioitus on tärkeää! Ja kuten vaikkapa susienkin kanssa, niin myös karhujen kanssa on opittava elämään! Karhuja ei saa totuttaa ihmisten läheisyyteen. Niitä ei saa siis ruokkia, eikä niille saa jättää mitään syötäväksi kelpaavaa. Pihapiiristä ja asumusten lähistöltä sinne tulevat karhut on heti hätistettävä pois. Jos liikkuu metsässä, jossa epäilee karhunkin majailevan ja jopa pentuineen, on hyvä pitää jonkilaista ääntä liikkuessaan, niin että karhu kuulee ihmisen eikä tule yllätetyksi. Pentuineen liikkuva emokarhu on kierrettävä kaukaa. Ihminen ei ole koskaan saalis karhulle - vaan voi olla ainoastaan uhka tietyissä erityistilanteissa. Emokarhu pentuineen taikka esim. liikenteessä taikka metsästystilanteessa loukkaantunut ja pakosalle päässyt karhu on aina vaarallinen ihmiselle.

Esiintyminen

Karhu on metsäeläin ja sen levinneisyys vastaa vanhassa maailmassa suurten havumetsäalueiden vyöhykettä. Suurimmat karhupopulaatiot esiintyvät Venäjällä, Alaskassa ja Kanadassa. Aiemmin karhu oli Euroopassa laajalle levinnyt. Nykyisin sitä on jäljellä vain Fennoskandiassa, Venäjällä sekä jäänteenä Etelä-Euroopan vuoristoissa - Pyreneillä, Alpeilla, Apenniineilla, Karpaateilla sekä Balkanilla. Venäjällä on arviolta 36 000 karhua - Venäjän Karjalassa karhuja on 2500-3000. Muualla Euroopassa karhuja on noin 14 000. Ruotsissa karhuja on suunnilleen saman verran kuin Suomessa. Norjassa karhuja on noin 50.

Karhuja on myös suuressa osassa Aasiaa sekä paikoin Pohjois-Amerikassa, missä sen nimenä eräillä alueilla on grizzly. Maailmanlaajuisesti karhu ei ole uhanalainen, mutta Euroopassa se on luokiteltu vaarantuneeksi. Euroopan karhupopulaatio on listattu CITES-sopimuksen liitteeseen II, eli lajin kansainvälinen kauppa on sallittua mutta luvanvaraista. Suomessa karhu on uhanalainen.

Talviuni

Talviajan karhu nukkuu ja käyttää tähän nukkumiseen aikaa jopa noin puolet vuodesta. Syynä tähän nukkumiseen on se, että talviaikana karhulle sopivaa ravintoa on niukasti taikka ei laisinkaan tarjolla - ja myös lumi vaikeuttaa sen liikkumista, ravinnon etsimistä ja saalistamista.

Talvipesäänsä karhu vetäytyy loka-marraskuussa. Syksyllä, ennen nukkumaan vetäytymistä - karhu syö itsensä niin lihavaksi kuin mahdollista. Monet karhut kasvattavat tällöin rasvavarastoaan miltei yksinomaan marjoja syömällä. Mitä pohjoisempana karhu talvipesässä on, sitä pidempään se siinä viipyy. Nukkuessaan karhu ei syö, eikä juo - ei virtsaa, eikä ulosta. Sen monet elintoiminnot hidastuvat suuresti. Sen sydän lyö vain noin 10 kertaa minuutissa, normaalin nopeuden ollessa 40 lyöntiä minuutissa. Ruumiinlämpö alenee 38 C-asteesta 33-34 asteeseen.

Karhu herää uniltaan keväällä maalis-huhtikuussa. Herätyksen aiheuttaa joko kova nälkä, kun sen ravintovarastot ovat kuluneet ruumiista loppuun taikka talvipesään sulavasta lumesta valuva vesi - ja ne yhdessäkin.

Myyttien yliluonnolliset karhut

Karhu, jumalanpoika on ollut monen pohjoisen kansan toteemi, palvottu ja kunnioitettu eläin, kultin kohde, heimon ja suvun symboli. Karhuperinteen syntyjuurien arvellaan olevan muinaisessa Euroopassa. Karhu on ollut pyhänä läsnä alusta alkaen eurooppalaisissa kulttuureissa, jo ennen Sokratesta ja Moosesta. Myöhemmin karhuperinne levittäytyi Keski-Euroopasta Skandinaviaan, Venäjälle, Kaukoitään, Aasiaan ja Pohjois-Amerikkaan. Myös Latinalaisessa Amerikassa ihmiset ovat muinoin kunnioittaneet ja jumaloineet karhua. Todisteet karhunpalvonnasta ovat tosin osin hävinneet monin paikoin, mutta asian puolesta todistavat vieläkin mm. monet arkeologiset jäänteet, nykyisten heimokulttuurien tavat, uskonnolliset uskomukset ja riitit sekä käytössä olevan kielen rakenne.

Karhunpalvonta on ollut ennen kaikkea muinaisten metsästäjäkansojen uskonto. Japanin alkuasukasheimon ainujen lisäksi Siperian alkuperäisväestö ja Pohjois-Amerikan intiaaniheimot ovat kaikkein eniten harjoittaneet karhunpalvontaa. Karhunpalvonta on ollut muodoltaan primitiivistä kansanuskoa. Kansanuskoiset karhuriitit ovat toistuneet samankaltaisina kaikkialla maailmassa kansallista eroista ja karhulajista riippumatta. (Karhumyyttien lähde: Karhuseura).

Metsämiehen laulu

Säv. Yrjö Kilpinen - San. Aleksis Kivi

Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston.
Tapiolan vainiolla karhun
kanssa painii lyön, ja
maailma unholaan jääköön

Lähteinä

Suomen WWF
Karhuseura
Suomensuurpedot.fi
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos RKTL
Metsäpolku - Metsäyhdistys
Suomalaisten petoviha - Maria Suutala
Erkki Pulliainen: Suomen suurpedot
Erkki Pulliainen: Petoja ja ihmisiä
Anders Bjärvall: Suuri nisäkäskirja

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kaikki sivun neljä kuvaa Copyright JHall159