Sudentarha Nakkilan Lammaisissa kesällä 1913. Kuvaaja U.T. Sirelius, kuva Museovirasto.
Susitarha ja sudenkuoppa
Susitarha tuo mieleemme tänä päivänä erheellisesti paikan, jossa hoidetaan ja
tarhataan susia. Mutta aikoinaan susitarhakin oli yksinkertaisesti sudenpyytämiseen
rakennettu aitaus, jonka keskelle oli jätetty jokin eläin sudelle houkuttimeksi ja syötiksi.
Oli myös mahdollista, että susitarhan keskelle kaivettiin vielä varmuuden vuoksi sudenkuoppakin.
Susitarhat ja sudenkuopat olivat tehokkaita pyyntimenelmiä - yhdellä kertaa
sudenkuoppaan ja myöskin tarhaan saattoi jäädä saaliiksi kokonainen susilauma,
jossa oli jopa kuusi yksilöä. Yhdellä susitarhalla saatettiin pyytää muutamassa
vuodessa enimmillään jopa 15 sutta. Kun näitä sudenpyyntimenetelmiä tänä
päivänä tutkailee, niin kannattaa muistaa, että 1800-luvulla sudenpyytämistä
pidettiin ei vain velvollisuutena, vaan sankaritekona.
Porsasvietettä iloisilla porsailla
Porsasviete, jonka tämän päivän kielellä mielellään muuntaisi muotoon
porsasviettelys - ei sanana heti paljon kerro. Tuleeko mieleen jokin ravintolan herkku?
Kyse on kuitenkin ihan muusta ja varsin arveluttavasta: susijahdista porsaalla eli porsasvietteellä. "Jahtiin
tarvitaan vanha ja vakava hevonen, joka ei liioin säikähtele ampumista, nuori ja
iloinen sianporsas sekä kyytimies joka voi hillitä tunteitaan eikä heti kuni harakka
niistä rupee laulamaan suden näkyviin tullessa.
Kun kuullaan susien ulvontaa tahi
muutoin tiedetään, missä niiden on tapana oleskella, lähtee kaksi tahi kolme
metsästäjää sille kulmalle, ajaen syliretelissä tahi vanhassa reessä."
Tällainen rekipeli kun kiiti pitkin maita ja mantuja, niin olipas siinä ihmettelemistä
ja kuulemista! Ääntä tähän roisiin menoon tuotiin nimittäin porsaan avulla, sillä metsämiesten
"tarkoituksena oli sopivalla tavalla saattaa mukaan ottamaansa porsasta kiljaisemaan
ja porahtamaan niin usein kuin suinkin, koskapa sudet, tämän porun kuultuansa,
tavallisesti saaliin toivossa seuraavat rekeä."
Ajat ovat nyt toiset - emmekä kulmiamme kiristelemättä lue tällaisesta touhusta, jossa
porsas-poloisen tuntemuksista ei paljonkaan piitattu. Vinkumaan ja kiljumaan porsas
saatiin moitittavin menettelyin - jo tuolloin tätä pyyntitapaa paheksuttiinkin:
"Porsasvietteellä susijahti onnistuu aniharvoin ja se käy usein kirottavaksi eläimen
rääkkäykseksi, koska metsästyskiihko helposti saattaa pahoinpitelemään porsas-raukkaa,
joka useinkaan ei tahdo päästää viettelyääniään ellei sitä kiusata naskalimen pistoksilla tai
muilla tavoin."
Porsasviete ei lyönyt leiville
Joka tapauksessa tätäkin sudenpyyntitapaa, porsasvietteen käyttöä, tuon ajan julkaisuissa ja metsästäjille suunnatuissa
oppaissa neuvottiin käyttämään.
Joskus lehtiuutisten mukaan näinkin saatiin susi jahdatuksi - vaikkakin mitä ilmeisimmin
pyyntikeino oli varsin tehoton:
"Kaikista pyyntikeinoista on tämä keino
epäilemättä vähin leiville lyöpä..." Eräs metsästäjä kertoili suorittaneensa
porsasviete-jahdin sata kertaa - tuloksena yksi kaadettu susi! Itse porsasta vingutettiin reessä - ja reen perässä
vedettiin heinätukkoa, jonka oli tarkoitus hämätä susi luulemaan sitä porsaaksi.
Esitettiin, että koko menetelmä perustuu virheelliseen tietämykseen, sillä susi ei koskaan
juokse reen perässä, vaan sen vierellä metsässä.
Oikein lumisina talvina tätä suositeltiin
kuitenkin erityisesti, sillä silloin susi ei juoksisi sivulla umpihangessa vaan seurailisi
reen jättämiä jälkiä: erityisen suotuisat olosuhteet porsasviete-jahdille olivat
olevinaan "kovalla pakkasella kuutamoiltoina tahi -öinä."
Hmmm...? Kuvitelkaamme kuutamon hohteessa ja tähtitaivaan alla välkehtivä pakkasyö ja suurten nietosten
alle peittyvä korpimaa. Samassa yön satumainen tunnelma ja hiljaisuus rikkoontuu:
jostakin kaukaa
alkaa kantaa ajomiesten kiihkeitä huudahduksia ja vieläkin kiihkeämpiä ja kimakoita
porsaan kiljahduksia...! Älkäämme kuitenkaan kummeksuko saati kauhistuko, sillä siellä on
meneillään vain tavanomainen susijahti porsasvietteellä...
Paloviinaa ja jalkaryyppyjä
Yleinen ja käytetty menettely suden kaatamiseksi oli susijahti. Pitäjissä olivat virkamiehinä
susi- eli jahtivoudit, joille kuului jahtien järjestäminen - ja susijahteihin he ottivat mukaan kaikki kynnelle kykenevät
kylän miehet. Varhaisempina aikoina, ennen 1800-luvun loppupuolen kehittyneempiä pyyntömenetelmiä -
susijahditkin olivat varsin tehottomia porsasvietteitten tapaan. Jahtivoudit olivat
useinkin virkaansa ihan sopimattomia eivätkä välttämättä tienneet sudenpyynnistä paljoakaan -
josko jaksoivat toimitella virkaansa kuuluvia tehtäviäkään.
Susijahteihin kokoonnuttiin
myös tuollaisissa kansanjuhlatunnelmissa. Ja jo aika päiviä olivat kaikonneet sudet kauas
tämän susijahtiin kokoontuneen miesjoukon edeltä, sillä paloviinan ja runsaina virtavien jalkaryyppyjen vuoksi remu,
meteli ja meininki - suoranaiset tappelunnujakat pitivät yllä sellaista kemua, joka taatusti
karkotti kuuroimmankin suden!
Susijahdin perusidea on yksinkertainen: ajomiesten on siinä tarkoitus ajaa hätisteltävät sudet
pyssymiesten eteen ampumalinjalle. Teoriassa kaikki vaikuttaa helpolta, mutta käytännössä
kaikki saattoi mennä näin ja ihan toisin päin: "Mutta oletkos hyvä lukija tämmöisessä jahdissa käynyt? Jos et
niin kiitä onneasi! Kuule kuinka niissä tavallisesti käypi.
Satakunta miehiä, jopa
vaimoja ja lapsiakin joukossa, tulee kokoon, ken ruostuneella pyssyllä, ken poikkinaisella keihäällä,
ken seipäälläkin varustettuna. Nyt lähdetään sen kylän maata kulkemaan missä susi on
viimeksi tehnyt tekosiaan. Kahlataan korvet, samotaan salot halki hirveällä hoilaamisella,
kolistelemisella ja räjähyttämisellä.
Kun viimein rupeaa väsyttämään, käydään lepäämään,
ja avataan eväspussit sekä viinapullot. Siinä nyt pidetään susille peijaisia ja sitten eritään
hyvillä mielin kukin kotiinsa. Mutta onkos niitä saatukaan joille niin komeat peijaiset
on pidetty? Vielä vain! Susia ei ole nähtykään. Ne ovat tuota hälinää kuullessaan
jo aikaa väistyneet turvallisempaan paikkaan. Se vielä kuitenkin on onneksi luettava, jos ei
joku pyytäjistä vahingossa saa luotia rintaansa, koska miehet humalissaan varomattomasti
käyttelevät pyssyjään..."
Jos ei tämä remuporukka saanutkaan susia nurin, niin yksi asia kuitenkin toteutui:
hyvin usein sudet karkottuivat naapuripitäjän puolelle. Otettiinpa ihan tavaksi se,
että jahdissa ihan tietoisesti karkoitettiinkin pedot lähipitäjien puolelle ja haitoiksi.
Ihan kirkossa saatettiin ilmoittaa ajankohta, jolloinka lähdettiin tällaiseen "jahtiin".
Tällaista menettelyä paheksuttiin ja pidettiin moraalisesti tuomittavana. Vastavetona
naapurikunta, tietäessään uhkaavasta susisiirtymästä - järjesti samaan aikaan omalla
puolellaan tämän sortin jahdin; ja niin naapuripitäjien mieskunnat hätistelivät susiaan
kilvan toistensa alueille.
Todettakoon asiallisesti ja tasapuolisesti lopuksi, että
tuohon aikaan susien pyytäminen koettiin tavattoman vaikeaksi ja onnenkaupaksi - ja ehkäpä
siksi siihen ei alun alkaenkaan ryhdytty vakavissaan. Kyvyt ja taidot eivät yksinkertaisesti
riittäneet.
Susia pyydystettiin esimerkiksi myrkyin ja raudoin. Näin taattiin pitkällinen kituminen ja
äärimmäisen tuskallinen ja pitkitetty kuolema. Susia eivät metsästäneet vain maineikkaat
talonpoikaismetsästäjät, kuten
Eerikki Heinäkangas ja
Kustaa Kokko, vaan tapporahan
kannustamina metsissä liikkui kiihkoissaan suden perässä niin räätäliä, suutaria kuin
seppääkin.
Sudenpesien ryöstäminen oli koettu ja helpoin tapa päästä kiinni susirahoihin.
Useinkin aikuisen suden kiinnisaaminen saattoi olla vaikeampaa. Mutta sudenpesän
saattoi löytää onnekas räätälikin. Sudenpennut pesästään ryöstänyt ja tappanut
saalistaja eli metsästäjä muinaista mallia, oli toimessaan myös hyvin laskelmoiva:
oltiin tarkkoja siitä, että vanhat, lisääntymiskykyiset sudet säästettiin ja näin säilytettiin "peruspääoma".
Koiria käytettiin houkuttimena ja syöttinä metsästyksessä.
Esimerkiksi juuri Kustaa Kokko oli kouluttanut koiransa haukkumaan.
Ensiksi hän hakeutui seudulle, jossa tiesi susien liikkuvan ja pani sitten
koiransa haukkumaan.
Tuota pikaa kiisivät haukun kuulleet sudet paikalle ampujan tähtäimeen -
ja näin oli sudenmetsästys taas kerran onnistunut. Tämän päivän näkökulmastahan
tämäkin menettely on varsin kyseenalainen, kun ajatellaan koiran ja suden
suhteita. Missään tilanteissa eivät sudet saaneet takaa-ajajiltaan hetkenkään rauhaa.
Erään kerran sattui niin, että
August Saarikoski kuuli pimeänä syysyönä
susiemon ulvoen ja haukkuen kutsuilevan erkaalleen joutuneita pentujaan.
Silloin metsästäjämme oitis kiiti emon ja pentujen väliin, onnistuen tässäkin
tilanteessa ampumaan yhden pennuista. Susia siis yritettiin ampua pimeässä sinne
tänne huiskien - voi vain arvailla, kuinka paljon haavoittuneita susia jäi luontoon
tuollaisen jäljiltä. Metsästyksen historiaan tutustuessaan törmää usein näihin
tilanteisiin, joissa susia on ammuskeltu ihan säkkipimeässä tuon ajan huteroilla
aseilla.
Ludvig Munsterhjelmin teos
"Pohjolan pedot" on tässä osiossani
lähdeteoksena. Vaikka Munsterhjelmille susi on pääasiallisesti vain metsästystarinoitten
pyyntö- ja saalistuskohde,
ei voi välttyä vaikutelmalta, että eräin paikoin hänkin joutuu villin suden voiman
ja vauhdin vangiksi ja pauloihin, kun hän kuvaa havainnollisesti suden liikkumista
ja on pakotettu ylistyksiin:
"Sopivan kelin aikana on susi tavattoman nopea juoksemaan ja saa avoimessa
maastossa kiinni jokaisen muun pohjoismaiden eläimen, myös hirven.
Olen kerran nähnyt pahasti pelästyneen susiparven, jonka itse satuin
säikyttämään päivämakaukselta, pakenevan erään tunturinrinteen yli.
Voin vakuuttaa, että se oli menoa! On huomattava ero suden ja koiran
juoksutavan välillä. Viimeksimainitussa näkee loikan eri vaiheet ja siinä
tapahtuvan työn. Sudella on pako- ja pyyntiloikka luistavaa, eikä siinä
voi havaita ruumiin taikka jalkojen ponnistusta. Eläin suorastaan lentää eteenpäin!
Siinä on villi eläin vapaassa, huimassa vauhdissaan, joka näyttää voittavan kaikki!
Eräällä Petsamon koltalla on koltollaan eräs ennätys metsästyksessä:
yhdellä laukauksella hän on mukamas surmannut peräti neljä sutta, jotka kaikki
sattuivat olemaan linjassa hänen luotinsa tiellä. Tämä "ennätys" on paikkansa
pitämätöntä huuhaata, tarinoita, joita kerrotaan.
Tämän päivän näkökulmasta
nämä metsästystarinat ovat enimmäkseen ikävää luettavaa. On ihmeteltävä sitä, ettei
tuolloin ole piitattu ollenkaan siitä, mitä kärsimyksiä kohteelle on aiheutettu.
Munsterhjelm keskittyy kuvailemaan rautoihin jääneen suden kohdalla sitä,
kuinka tämä päästää kuoleman hädässään "hätäruilauksen" - pienintäkään
ajatusta ei häneltä liikene sille, että onko tällainen oikein. Päinvastoin,
tapahtumista kertoillaan nauttien ja "muistelemisen ilolla".
Ammatikseen susia pyytäneillä on aina ollut, missä ovat liikkuneetkin,
rekipeleissään sukset ja kiväärit valmiina. Ja missä on sudenjäljet nähty,
siitä on perään syösty ja useinkin sudenhiihdot ovat kestäneet päiväkausia.
Yöt on levähdetty jossakin matkan varren talossa ja aamusella jo ennen
valonkajastusta on hyökätty taas suden perään. Eli ihan uskomaton vimma
on tähän askareeseen ollut.