Susisivut
Kuva yllä, hirviösuden luuranko, yksi sadoista Page Museumin täydellisistä hirviösuden luurangoista.

Creative Commons - Sinulla on vapaus: kopioida, levittää, näyttää ja esittää teosta.
*Kuva - Copyright © Jim Mullhaupt


Canis dirus Hirviösusi

Hirviösusi veistoksena - Page Museum, La Brea Tar Pits.

HIRVIÖSUSI (Antocyon dirus)

Hirviösusi oli petoeläin, joka eli yleisenä Pohjois-Amerikassa pleistoseenikaudella, noin 250 000 - 12 000 vuotta sitten. Se saattoi ehkä elää vielä jonkin verran tuon ajan jälkeenkin. Se kuoli sukupuuttoon yhtä aikaa monien muiden suurikokoisten nisäkkäiden kanssa ilmaston muutosten yhteydessä.

Hirviösuden katsotaan kehittyneen evoluutiossa koiraeläinten heimossa (Canidae) omia polkujaan. Se eroaa niin paljon susista, kojooteista ja koirista, että se siksi on luokiteltu tieteellisesti täysin uudelleen.

Hirviösusi on aiemmin luettu kuuluvaksi suden, kojootin ja koiran kanssa samaan koirien Canis-sukuun ja sen tieteellinen nimi on sen mukaisesti ollut Canis dirus. Uusimman DNA-tutkimuksen mukaan hirviösusi ei kuitenkaan ole laisinkaan Canis-sukua, vaan se muodostaa oman sukunsa Antocyon ja sen tieteellinen lajinimi on Antocyon dirus. Hirviösusi on oman sukunsa ainut laji. Se on läheisempää sukua sakaaleille, kuin susille ja kojooteille.

Suvun nimen Antocyon lajille antoi jo vuonna 1918 amerikkalainen paleontologi John Campbell Merriam. Hänen ehdotustaan suvun nimeksi ei tuolloin hyväksytty. Sata vuotta myöhemmin tutkijat joutuvat toteamaan, että Merriam oli oikeassa.

Yhteinen esi-isä

Hirviösudella ja sudella on yhteinen esi-isä, mutta se on niinkin kaukana, kuin 5,7 miljoonan vuoden päässä.

Hirviösusia

Miltä hirviösusi näytti - mitat

Nykymäärityksen mukaan hirviösusi muistutti enemmän rotevaa dingoa kuin sutta ja se oli ehkä punaturkkinen. Lajista on kuitenkin olemassa vain luurankofossiileita, joten sen ulkonäköä ei voida tarkalleen tietää.

Hirviösusi

Kokovertailukuva, Aledgn Wikipedia.

Hirviösusi oli kooltaan iso, isopäinen ja tanakka - tanakoin hartialuin ja jykevin lantioin varustettu. Hirviösudella oli pituutta noin 1,5 metriä ja se painoi 74,5 - 87,9 kg - keveimmillään ehkä vain 57 kg. Se oli keskimäärin 20 % sutta suurempi.

Hirviösusi oli kuitenkin "pienoinen" kaikkien aikojen suurimman koiraeläimen rinnalla. Tämä 170 kg painon saavuttanut Epicyon haydeni kuului jo ammoin sukupuuttoon kuolleeseen koiraeläinten alaheimoon, luunmurskaajakoiriin.

Luunmurskaajakoirat Luunmurskaajakoirat - esittelyssä myös Epicyon haydeni.
Hirviösuden kallo

Hampaat ja purenta - saalistus

Hirviösudella oli hyvin samanlaiset hampaat, kuin nykysudella, mutta isommat. Sen kallon rakenteesta on päätelty sillä olleen hyvin vahvat, purentaan liittyvät lihakset. Sen puruvoima on ollut suurempi, kuin nykysuden - ja se on mitä ilmeisimmin voinut käyttää puruvoimaansa syödessään myös saaliseläinten luiden murskaamiseen. Käyttikö hirviösusi massiivisia hampaitaan ja suurta puruvoimaansa luiden murskaamiseen ja missä määrin, ei ole selvää.

Kuitenkin luiden murskaaminen hirviösudella on ollut ilmeisesti vähäisempää, kuin nykysudella. Se ei ole ollut erityisesti erikoistunut murskaamaan luita, kuten vaikkapa hyeena. Saaliseläiminään hirviösusi on suosinut keskikokoisia, hitaita kasvissyöjiä. Nopeiden antilooppien kannoille sen on ollut turhaa rynnätä.

Laumaeläin

Hirviösuden hampaistosta on tehty päätelmiä sen tavoista saalistaa - ja tästä puolestaan on tultu johtopäätökseen, että hirviösudetkin saalistivat laumana. Laumaelämään viittaavat myös pieneltä alueelta löytyneet suuret fossiilimäärät.

Canis dirus levinneisyys

Levinneisyys ja elinympäristöt

Amerikassa hirviösusi eli koko mantereella Pohjois-Amerikassa rannikolta rannikolle, eteläisestä Kanadasta aina Etelä-Amerikkaan Venezuelaan, Boliviaan ja Peruun. Yhdysvalloista Rancho La Brean alueelta Kaliforniasta ja myös Floridasta sekä muualta maan alueelta, on löydetty noin 3 600 tämän lajin edustajan jäänteet.

Pohjois-Amerikasta hirviösuden fossiileja on löydetty ainakin 136 eri paikasta. Etelä-Amerikassa löytöpaikkoja on kolme: Muaco, Venezuela; Talara, Peru; ja Tarija, Bolivia. Elinympäristöt vaihtelivat avoimilta ruohotasangoilta metsäisille vuorille, meren pinnan korkeudelta aina 2255 metrin korkeuteen.

Ensimmäinen löytö vuonna 1854 Indianassa

Ensimmäisen hirviösuden fossiilin löysi Francis A. Linck kesällä vuonna 1854. Löytöpaikkana oli Pigeon Creek Ohio-joen rantamilla, joen veden ollessa matalalla - lähellä Evansvilleä, Indianassa. Linck toimi tuolloin Indianassa geologina ja hänen löytönsä toimitettiin Joseph Leidylle. Leidyn työpaikkana oli Academy of Natural Sciences Philadelphiassa, joka on Yhdysvaltain osavaltion Pennsylvanian suurin kaupunki. Leidy määritti, että fossiili kuuluu sukupuuttoon kuolleelle sudelle - ja julkaisi tutkimustuloksensa marraskuussa vuonna 1854.

Suurin määrä fossiileja Kaliforniassa

Suurin määrä hirviösusien luujäänteistä on kuitenkin löydetty Los Angelesista Kaliforniasta - siellä löytöpaikkana Rancho La Brea Tarpits.

Luonnon omat, tappavat ansakuopat

Tällä Rancho La Brea Tarpits-seudulla maan alta nousee öljyä, joka maan pinnalle saapuessaan muodostaa hiekan ja muun maa-aineksen kanssa asfalttia. Tämä asfaltti kerääntyy luonnon muovaamiin kuoppiin - ja näin tappavat ansakuopat ovat valmiina odottamassa niihin astuvia. Tällaiseen kuoppaan astuessaan eläimen jalat takertuvat kiinni asfalttiin - ja mitä enemmän se reuhtoo, sitä syvemmälle ja tiukemmin se painuu kiinni.

On päätelty, että kokonaiset hirviösusilaumat ovat saaliseläintä takaa ajaessaan, jääneet näiden surmankuoppien ikuisiksi vangeiksi. Asfalttikuopan pinta on sulkeutunut ja pian mikään ei ole kertonut siitä, millainen kamppailu paikalla käytiin ja kuinka paljon uhreja on pinnan alla. Tällaisen asfalttikuopan "hautauspalveluihin" on kuulunut maaperän koostumuksen ansiosta myös uhrien täydellinen fossiloituminen.

Joseph Leidy

Joseph Leidy (9.9.1823 - 30.4.1890)

Leidy oli amerikkalainen paleontologi. Hän toimi anatomian professorina Pennsylvanian yliopistossa, ja myöhemmin luonnonhistorian professorina Swarthmore Collegessa. Hän tutki aikanaan hirviösuden ohessa monia muitakin esihistoriallisia eläimiä, ja julkaisi kirjan Extinct Fauna of Dakota and Nebraska (1869). Näihin hänen tutkimuskohteisiinsa kuului hirviösuden ohessa esimerkiksi dinosaurus Hadrosaurus foulkii. Tässä oli kyseessä ensimmäinen, liki täydellisesti koottu dinosauruksen fossiili, kautta aikain.

Useiden tieteessä suorittamiensa mainetekojen ohessa Leidy on kuuluisa myös siitä, että hän ensimmäisenä maailmassa oli ratkaisemassa murhamysteeriä mikroskooppia apunaan käyttäen. Syytetty väitti, että tutkinnan yhteydessä löydetty veri oli peräisin kanasta. Leidy osoitti mikroskooppitutkimuksillaan, että näin ei voinut olla asian laita, vaan veri oli lähtöisin ihmisestä.

Canis dirus Hirviösusi

All rights reserved
*Kuva Copyright © Flickr/Nathan Stillie
Art used with permission.

Canis dirus

Aluksi, vuonna 1855 Leidy antoi hirviösusi-löydölle nimeksi Canis primaevus. Myöhemmin hän havaitsi, että primaevus oli jo käytetty. Julkaisussaan vuonna 1858 Leidy antoi uudeksi nimeksi Canis dirus.

Aikakauden susia

Meidän nykysutemme kokoinen Canis armbrusteri kehittyi noin 800 000 vuotta sitten Euraasiassa ja levittäytyi Beringian kautta Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan. Pohjois-Amerikasta se pian katosi mutta jatkoi elämäänsä Etelä-Amerikassa.

Noina aikoina eli useita susilajeja sekä Amerikassa että Euraasiassa, ja näitä olivat mainittujen - C. armbrusteri ja C. lupus - lisäksi suurikokoinen eurooppalainen susi C. falconeri, vähän tunnettu pienikokoinen Etelä-Amerikan susi C. gezi ja myös Etelä-Amerikassa elänyt, vähän tunnettu susi C. nehringi.

Suden ja hirviösuden yhteinen aika

Myöhäisellä pleistoseenikaudella, noin 300 000 vuotta sitten - tai ehkä jo aikaisemmin - susi (C. lupus) siirtyi Euraasiasta, Beringin maakannaksen kautta Pohjois-Amerikkaan. Noin 300 000 vuotta sitten kehittyi Amerikassa myöskin hirviösusi.

Hirviösuden sukupuutto

Hirviösusi ja susi elivät yhtä aikaa samalla mantereella noin 300 000 vuotta, kunnes hirviösusi katosi noin 12 000 vuotta sitten.

Hirviösuden katoamisen syytä ei täysin tiedetä. Mutta on mahdollista, että samalla kun viimeisin jääkausi päättyi, katosivat jotkin hirviösuden saalistamista eläimistä ja lyhytjalkaisena se ei sopeutunut saalistamaan nopeammin pakoon kiitäviä eläimiä - kuten sopeutuivat nopeammat sudet. Jonkin aikaa se saattoi selviytyä ehkä suurten nisäkkäiden haaskojen avulla. Kun nämä nisäkkäät kuolivat pois, katosivat myös haaskat.

Samoihin aikoihin, ilmaston muutosten myötä, katosivat monet suuret eläimet, kuten mammutti ja sapelihammastiikeri. Pleistoseenikauden loppuun mennessä kaikki muutkin Etelä-Amerikan suuret petoeläimet kuolivat sukupuuttoon, näitä olivat Protocyon ja Theriodictis.

Ihmissusi

Susiko hirviösuden sukupuuton aiheuttajana?

Ronald Nowak on julkaisussaan North American Quaternary Canis (1979) esittänyt mahdollisuuden, että kilpailu elintilasta suden (C.lupus) ja hirviösuden (C.dirus) välillä johti hirviösuden häviöön ja katoamiseen. Myös Elaine Anderson julkaisussaan Quaternary Extinctions, A Prehistoric Revolution, tuki tätä Nowakin käsitystä. Tätä käsitystä ei ole kuitenkaan hyväksytty, sillä sudet ja hirviösudet olivat ekologisesti erilaisiakin ja elivät myös toisistaan erillään, erilaisissa ympäristöissä.

Hirviösusia eli eteläisessä Amerikassa seuduilla, joilla suden ei ole koskaan todettu eläneen ja joilta ei ole löydetty ainuttakaan suden fossiilia. Siten, vaikka lajit olisivat olleet ekologisesti täysin samanlaisiakin - mitä ne eivät ole olleet - niin tämän avulla ei voida selittää sitä, miksi hirviösusi katosi myös Etelä-Amerikasta, missä sutta ei ole tavattu koskaan.

Vaikka jääkin sellainen mahdollisuus, että kilpailu näiden kahden lajin välillä saattoi johtaa hirviösuden katoamiseen eräiltä seuduilta Pohjois-Amerikasta - niin hirviösuden koko sukupuuttoa ei susi voinut aiheuttaa.

Hirviösuden sukupuuttoa edisti myös sen geneettinen eristäytyminen muista koiraeläinlajeista ja se, että se ei voinut lisääntyä susien kanssa. Hirviösusi olisi olisi voinut saada sudelta tärkeitä ominaisuuksia, kuten joustavamman sopeutumisen muuttuviin saalistusoloihin.

Ihmisen osuus sukupuuttoon

Samaan aikaan, sattumaako lienee, kun hirviösusi katosi Pohjois-Amerikasta, ilmestyi sinne eräs meille tutumpi laji, ihminen (Homo sapiens). Mikä oli ihmisen mahdollinen osuus hirviösuden sukupuutossa, on arvailujen varassa.

"Hirviösudetkaan eivät olleet mitään tarujen eläimiä, vaan ne olivat todellisia petoja, jotka elivät keskellämme. Ei niin kovinkaan kauan aikaa sitten, maailma oli täynnä eläimiä, joita emme enää koskaan voi nähdä." - David Grimm

Hirviösudet

Hirviösudet ovat käymässä taistoon sapelihammaskissan kanssa. Parhaiten eri sapelihammaskissoista tunnettu suku Smilodon eli Amerikassa. Suvun nimeä käytetään yleisesti tämän lajinkin yleisnimenä, ja näin puhutaan smilodonista, kun tarkoitetaan lajia. Smilodon oli suuri, sapelihampainen kissaeläin, joka asusti avoimella ruohoarolla. Se oli kooltaan noin nykyisen leijonan kokoinen ja painoi lajista riippuen 55 - 400 kg. Se oli leijonaa massiivisempi ja lihaksikkaampi. Sillä oli lihaksikas niska ja lyhyt häntä. Sillä oli pienet aivot ja suurin osa sen kallosta oli leukoja ja hampaita.

Sapelihammaskissat Sapelihammaskissat

Lähteitä
*Niko Kettunen: Hukka peri hirviösuden – Amerikan muinainen suurpeto olikin aivan erilainen kuin luultiin
*Science, David Grimm: The legendary dire wolf may not have been a wolf at all
*Newser: Study of Dire Wolf DNA Has Surprising Results
*The New York Times: The Real Dire Wolf Ran Into an Evolutionary Dead End

Koiraeläimet