Jouluenkeli
"Pienen pieni enkeli
talven yössä lenteli.
Rinnassaan sydän ja kädessään tähti
rakkautta ja valoa etsimään lähti.
Sinun luoksesi löysi
oli pienissä käsissään kultaköysi.
Rakkautta ja valoa sillä toi
joulumieltä ja rauhaa se loi."
Pieni enkeli Joulukuusen latvassa - Tyko Hagman
Oli joulukuusi pystytetty talon parahimpaan suojaan. Ja oli se myös mitä parahimmassa puvussa. Siinä oli jos jotakin. Oli omenat oksissa, oli kirkkaat kynttilät päre-ristissä,
oli hienot hopea-langat heilumassa oksain välissä, miltei koko puuta peittämässä.
Oli kirjavasta paperista laaditut liput ja moniväriset viirit, oli viikunat ja muut viehättimet.
Mutta
kuusen korkeimpaan huippuun, melkein lakehen
ulottuvaan latvaan, oli vanhin sisar, suopea
Sofia, kiinnittänyt enkelin kuvan.
Oli se korttelin pituinen vain ja messingistä valmistettu,
mutta siivet sillä oli, ja se nojasi pientä
kutrihapsista päätänsä käsiänsä vasten, joita
leuan alla ristissä piti. Ja kun sitä katsoi oikealta taholta, välkkyi se niin kauniisti kynttiläin valossa, kimalleli kuin jalokivi latva-kynttilän loistossa.
Helmi, Hilma, Hannu ja Heikki äitinsä
ja isänsä kanssa siinä kauniin kuusen
ympärillä iloitsivat, vaikk’ei ilo tänä jouluna oikein ilolle tuntunut. Mutta suopea Sofia
oli pienen Paulin luona, joka makasi sairaana
sängyssään toisessa huoneessa. Pauli parka!
Hän oli jo pari viikkoa kitunut hivuttavaa tautia, jonka laatua ei tietävä tohtorikaan tyystin
ymmärtänyt. Tämänpä tähden ei nyt ilo muillekkaan oikein iloksi ollut.
Mutta jo toi suopea Sofia pienen potevan
Paulinkin juhlahuoneeseen, kantaen häntä käsivarsillaan. Ja vaikka Pauli oli kalpeana kovin ja näytti surkastuneelta katsojan silmissä,
niin selvästi häntä kaunis kuusi kynttilöineen
ynnä monien muiden koristustensa kanssa kuitenkin miellytti, ilahutti, jopa ihmettikin.
Mutta
varsinkin välähtelivät hänen silmänsä, nuo muuten niin väsyneiltä näyttävät silmät, kun niiden katse kohtasi enkelin kuvaa joulukuusen
latvassa. Se oli Paulin mielestä niin mainion
mieluinen. Ja kun suopea Sofia jälleen aikoi
viedä Paulin pois hänen vuoteelleen, jott’ei rasittaisi pientä raukkaa olo täällä juhlivien joukossa, niin eipä tahtonutkaan poika pois. Päin
vastoin hän tahtoi että sairaan-sänky kannettaisiin tänne juhlahuoneeseen ja pantaisiin joulukuusen viereen.
Niin tehtiinkin; sillä isä arveli että ehkäpä pieni muutto olisi Paulille vallan terveellinen vain. Pian oli siis Paulin sänky potilaineen päivineen kuusen vieressä. Ja Pauli nyt
iloitsi kuin muutkin, iloitsi erittäinkin enkelin kuvasta, ja muutkin jo olivat iloisemmat, kun
muassa oli Paulikin.
Vietettiin siinä sitten joulu-iltaa kuten ainakin. Kaikki korjasivat lahjansa ja olivat
tyytyväiset tuiki. Mutta kun oli lopussa ilon
ilta ja levolle lähtöä tehtiin, ei Pauli ensinkään
tahtonut erota enkelistään, vaan halasi niin
hartaasti äitiänsä ja pyysi että eikö hän saisi
jäädä tänne kuusen juurelle yöksikin.
Arvelutti tosin tämä anomus vanhempia, mutta koska
huone oli hyvä ja lämmin, niin sai hän jäädä,
kun saikin. Ja suopea Sofia jäi häntä hoitamaan. Ja kun kynttilät kuusesta oli sammutettu, pyysi Pauli että hänen sänkynsä asetettaisiin ihan kuusen alle.
Siten väitti hän näkevänsä paremmin enkeliä oksien välistä. Tehtiin hänen mielensä mukaan.
Muut menivät majoihinsa. Mutta Pauli
vaipui uneen vuoteessansa kauniin joulukuusen
alla. Sofia sohvalle uinahti.
Sydän-yön aikaan kuitenkin heräsi Pauli,
sillä ei ole sikeää sairaan uni. Sofia niinikään
unen helmasta heltyi.
Täysikuu taivaalla heitti
akkunoista sisään vaalean valonsa. Ja Sofia
näki miten Pauli kuusen oksien alta kirkkahin
silmin katseli enkelin kuvaa, joka kimalsi niin
kauniisti kuutamossa. Ja Sofia kuuli miten
pieni potilas-veljensä niin hartaan hellällä äänellä
rukoili taivaan ruhtinasta.
"Hyvä Jumala", rukoili Pauli, "anna enkelisi minua auttaa. Lähetä se hyvä enkeli, jonka soma-siipinen kuva
tuossa leijuu kuusen latvassa, auttamaan, että
paranisi pieni Pauli raukka. Sen kuva vain
on tuossa, mutta ehkä enkeli itsekin on lähellä.
Kyllä se on. Nyt nukun taas. Tulkoon nyt
enkeli nukkuessani minua yhtä lähelle kuin hänen kirkas kuvansa; tulkoon nukkuessani, jos
pelkää kun Pauli valvoo. Tule, enkeli, tule!"
Niin rukoili Pauli, pieni Paulimme armas.
Ja sisar yhtyi sydämensä pohjasta hänen rukoukseensa. Molemmat menivät unen helmoihin jälleen.
Mutta joulu-aamuna herättiin koko talossa,
kuten ainakin. Isä ja äiti heti pientä potilasta
katsomaan. Pauli heräsi, tervehti vanhempiansa,
katseli sitten enkelin kuvaa ja hymyili.
"Enkeli
on käynyt täällä". hän lausui.
Sofia kuiskasi hiljaa vanhemmille mitä
yöllä oli nähnyt ja kuullut. Ja hienoinen hymy
hypähteli vanhempain huulille, mutta kyynelhelmi kasteli heidän silmänsä.
Pauli näkyi todellakin vähän virkistyneen.
Ainakin oli hän koko joulupäivän tavattoman
iloinen.
Ja yö kun taasen tuli, sai hän jäädä
kuusensa alle ja ehtoisan enkelinsä suojaan.
Sofia kuuli hänen taaskin rukoilevan että enkeli kävisi häntä katsomassa. Ja miten lieneekään ollut, mutta toisena joulu-päivänä Pauli
jo taaskin näytti terveemmältä, niin että jo
melkein mieli lähteä Tapania ajamaan. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Mutta isä ja äiti
olivat ihan ihastuksissaan.
Illalla tuli tohtori,
tarkasteli poikaa, tunnusteli kuusen raitista
tuoksua ja lensi oikein kirkkaaksi kasvoiltaan.
"Antakaa pojan vain nukkua kuusen alla. Jumalan avulla hän paranee."
"Niin, ja enkelin avulla", lisäsi lapsen
lailla luottavasti hymyillen Pauli.
Ja Pauli parani Jumalan ja enkelin avulla.
Ja enkelin kuva oli kauniin joulukuusen latvassa.