Ruokakauppiaan tonttu - Hans Christian Andersen

Olipa kerran ylioppilas, joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään; oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä; ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja siellä oppii paljon.

Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli puhujan lahjat! — ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.

"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."

"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja! minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."

Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.

Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat, meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat toistensa suusta.

Ja tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä säilytettiin.

"Onko totta", kysyi hän, "että te ette tiedä mitä runous on?" "Tiedän kun tiedänkin", sanoi pytty, "se on sellaista joka seisoo sanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa on enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään vain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla."

Ja tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se pyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle — kaikki olivat samaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina kunnioittaa.

"Nyt minä näytän ylioppilaalle!" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös kyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja tonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan risaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä olikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja mahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa varjostamaan ylioppilasta.

Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen oli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten siniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti ja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.

Sellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka sitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja tirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin; ylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta pieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin ihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.

"Täällä on suuremmoista!" sanoi pieni tonttu, "tätä en osannut odottaa! — luulenpa että jään ylioppilaan luo —!" — ja hän punnitsi asiaa — ja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: "Ylioppilaalla ei ole puuroa!" — ja sitten hän läksi — niin, sitten hän läksi takaisin kauppiaan luo; — ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli kuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta laidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään ja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja pelasti puheneuvot takaisin rouvalle.

Mutta siitä lähtien oli koko puoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne kunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret luulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia "Lehdestään", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten olevan kotoisin pytystä.

Mutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran viisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa vinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään häntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun hän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät mukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy veden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt miksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. — Kuinka ihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta eihän se käy päinsä — hyvä kun on se avaimenreikäkin!

Siellä kylmässä käytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli niin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin tuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka häntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä oli hyvä olla! — Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä — silloin oli kauppias oikea mestari.

Keskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät ulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartijan pilli soi, tuli oli irroillaan; koko talo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä? Hätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti kultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes jotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja palvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi; jokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja parilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin levollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa naapuritalossa.

Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä, pisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon parhain aarre oli pelastettu; ja sitten hän läksi menemään, suoraa päätä katolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo vastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan, jossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän oikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli tajuihinsa, — niin: "minä tahdon kuulua heille molemmille!" sanoi hän, "minä en voi kokonaan erota kauppiaasta — puuron tähden!"

Ja se oli varsin inhimillistä! — Me menemme me muutkin kauppiaan luo — puuron tähden.