Tunturisuden Joulukalenteri - luukku 4
Hiirirukan joulu - Hilja Hahnsson
"Se ihminen, se vast’ on jättiläinen,ja mua pienoista joulunakin vainoaa;
sen kätyri on peto repiväinen,
Kismirri, joit’ en koskaan rauhaa saa.
Mä mitä pahaa tein
vihattu ollaksein?
Täytyyhän munkin toki syödä hiukan
kun muuten nälkähän mä kuolisin.
En paljon pyydä, juustopalan niukan
tai talimurun taikka jotakin.
Kuin oikein hiukean,
niin puuta nakerran.
Saa ihminen ja kissa kyllin syödä,
sen loukostani useasti näin
ei niitä ruoan tähden purra, lyödä,
ei jäljissänsä juosta hätyyttäin;
mut minä joulunakin vapisten
syön joka murusen.
Mä kuulin jouluaattona, kuinka Mirrin harmaan
tekoja mahtavia kiiteltiin:
se tappoi yöllä kolme hiirtä varmaan
iloisna kyökkipiika kehui niin.
Vavahdin kauhuissani:
nehän olivat siskojani!
Niin kuoli multa siskot, äiti parka,
nyt ikävissä yksin vikisen;
mut hengestäni sentään olen arka
ja surman suuta aina pakenen.
Ei juuri hauskaa lie,
kun kissa hampain vie.
Mua äiti ennen sanoi vilkkahaksi,
ja iloinen mull’ onkin luonto kai,
mut tää joulu käypi liian tukalaksi
en tiedä mistä mulle aatos sai:
Miks' lienen ollenkaan
mä luotu maailmaan?"
