Ihmisille hyvä tahto! - J.A.B., 1904

Joulutarinoita, joulusatuja ja joulurunoja vanhoista joululehdistä, kuten Joululyhde, Sirkan Joulu ja Lasten Tähti. Myös joulunovelleja ja yksi jouluinen pienoisromaanikin.
Avatar
Riihitonttu
Viestit: 155
Liittynyt: La Kesä 19, 2021 3:11 am
Viesti:

Ihmisille hyvä tahto! - J.A.B., 1904

Viesti Kirjoittaja Riihitonttu »

Ihmisille hyvä tahto! - J.A.B., 1904

Kaikkien ennakkolaskujen ja almanakan tiedonantojen mukaan olisi kelkkakelin jo joku aika sitten pitänyt olla hyvän. Lapset olivat allapäin, pahoilla mielin, kun joulu jo läheni, ja maa yhä vaan pysyi paljaana. Kelkat olivat jo aikoja sitten tarkastetut ja laskuun valmiina, jalasraudat tiilikivenpalasella kirkkaiksi hangatut.

Niinpä pikku Laurinkin. Hänen komea, kokonaan rautajalaksinen kelkkansa oli äidin toimesta maalattu valkoiseksi, sinijuovaiseksi. Joka aamu, heti herättyänsä, tähysteli Lauri, olisiko jo lunta satanut. Mutta aina vain oli maa yhtä synkän näköinen. Kaikeksi varmuudeksi pyyhkieli hän kuitenkin kelkkaansa joka päivä eteisessä puulaatikon päällä, jossa sitä pidettiin aina lähtöön valmiina. Sitten meni hän tarkastamaan kelkkamäkeä, jos siellä jo olisi lunta, — olihan luonnollista ettei sielläkään ollut, koskei muuallakaan.

Tulipa viimein toki sekin päivä, jolloin maa loisti puhtaan valkoisena yöllä sataneesta lumesta. Oikein Laurin ihastuneita silmiä häikäsi, kun hän aamulla riensi ikkunaan katselemaan. — Nytpä riemu tuli! Hyvin pian vaatteisiin, iloinen hyvähuomen äidille, ja sitten aika kyytiä kelkkamäelle. Olipa hupaista, kun vihdoinkin pääsi mäkeä liukumaan!

Sinne olivat kokoontuneet kaikki seudun pienokaiset: oli siinä hienopukuisia lapsia, toisia vaatteissa karkeammissa, olipa sellaisiakin, joilla paljas polvi vilkutti lyhyen housunlahkeen ja alasvaluneen sukan välistä. Mutta mitäpä tuollaisesta pikkuseikasta, — pääasia oli, että kelkka liukui! Ja nousu ylös mäkeä pani posket rusottamaan ja silmät säteilemään.

Täällä tapasi Lauri Väinönkin, pyykinpesijälesken pojan. Hän oli joskus tuonut pesuvaatteita Laurin kotiin. Väinölläkin oli kelkka, vaikka tosin vain vanha rämä. Hyvä se sentään oli kulkemaan, sen huomasi Laurikin Väinö kun leveäjalaksisella puukelkallaan mennä huristi pitemmälle pehmeässä lumessa.

Seuraavana aamuna heräsi Lauri tavallista aikaisemmin. Kiireimmän kautta pukeutui hän, ja sitten mäelle! Sielläkös oli iloa! Kelkat kiitivät huimaavaa vauhtia eteenpäin, ilma kun oli kylmempi ja lumi kovaa. Tuskin malttoi vuoroansa odottaa. Ja sitä melua! Jokainen huusi: pois tieltä! pois tieltä! Eihän siinä aina hätää ollut, mutta se kuului asiaan, nähkääs.

Oli siellä taas Väinökin. Tapahtuipa sitten, että hän mäkeä ylös kavutessaan, juuri oli kelkkoineen radan yli menossa, kun Lauri aika kyytiä tuli mäkeä alas, ja — räiskis! — siinä meni Väinön kelkka rikki, toinen jalas poikki ja istuinlauta säpäleiksi. Laurin rautainen kelkka oli töytännyt sitä vastaan. — Väinö ihan tyrmistyi nähdessään rakkaan kelkkansa pilalla; sillä rakas se oli hänelle, äidin jälkeen rakkain maailmassa. Ensin hän ei tahtonut uskoa asiaa todeksi, mutta kelkkaa hetken katseltuaan ja vedeltyään puhkesi hän niin haikeaan itkuun, että muillekin lapsille tuli kyyneleet silmiin, ja moni häntä yritti lohduttaakin. Mutta Väinö ei kuullut kenenkään puheita. Katkerasti itkien kokoili hän kelkkansa palaset ja, ne syliinsä puristettuina, lähti kotiinsa pitkin matkaa nyyhkien. Toiset lapset kuulivat hänen vähä väliä valittelevan: minun kelkkani, minun kelkkani!

Lauri laski vielä muutamia mäkiä. Mutta eipä se tahtonut enää niin hupaiselta tuntua, ja hänen mielestään katselivat häntä toiset lapset ikäänkuin moittien, — vai lieneekö omatunto pannut hänet niin ajattelemaan? Kotonakaan ei Väinön katkera itku tahtonut mennä mielestä. Eikä käynyt isälle ja äidille mäenlaskusta yhtä innokkaasti jutteleminen, kuin hänellä oli tapana. Illalla makuulle mennessään oli hän niin surullisennäköinen, että äiti kysyi: mikäs minun pikku poikaani nyt vaivaa? Mutta Lauri ei voinut hänelle kertoa ajatuksiansa, hänen kun rehellisenä poikana olisi täytynyt tunnustaa tarkka totuus, kuinka hän tahallaan oli laskenut Väinön kelkkaan.

Yöllä uneksi Lauri olevansa taas kelkkamäessä. Mutta — ihme ja kumma! — hän olikin nyt Väinö ja Väinö oli hän. Ja sattuipa niin, että hänen kelkkansa meni rikki, se toinen Lauri kun laski siihen, — ei vahingossa, vaan ihan ehdoin tahdoin. Hänen mielestään oli Lauri oikein paha poika. Ja mistä saisi hän uuden kelkan? Eihän hänen äidillään, köyhä kun oli, ollut varaa ostaa toista. Hänestä tuntui koko maailma niin ilottomalta. Ja Lauri, joka hänen kelkkansa oli rikkonut, oli niin sanomattoman onnellinen, hänellä kun oli niin kaunis sinivalkoinen kelkka. — Lauri huokasi syvään — —.

— Mikäs Lauri poikaani vaivaa, kun unissaan niin huokailee? kuuli hän äidin hellän äänen kysyvän, ja kun hän raotti silmiään, näki hän äitinsä hymyhuulin istuvan sängyn laidalla.

— Minun kelkkani! huudahti Lauri tuskallisesti.

— Kyllä se on eteisessä puulaatikon päällä, sanoi äiti.

Nyt muisti Lauri, että hän olikin Lauri, eikä Väinö.

Itkien kertoi hän äidilleen unensa ja eilispäivän tapahtuman, kaikki rehellisesti.

— Luetaan ensin aamurukouksesi, sitten puhelemme tästä asiasta, sanoi äiti leppeästi.

Kun he yhdessä olivat rukoilleet Isä meidän rukouksen, kysyi äiti: Jos sinä nyt olisit Väinö, niin voisitko antaa anteeksi tuolle toiselle Laurille?

Lauri mietti hetkisen, huokasi syvään ja sanoi alakuloisena: K-y-l-l-ä; — mutta kelkka!

— Niin, katsos, rakas Laurini, kuinka vaikea sinusta on ajatuskin, että kelkkasi olisi mennyt rikki. Miltähän tuntunee tuosta oikeasta Väinöstä olla ilman kelkkaa?

Taas mietiskeli Lauri hetkisen. Vihdoin nosti hän rivakasti päänsä ja sanoi, silmät ilosta säteillen:

— Äiti, äiti, minä annan hänelle kelkkani! Saanko? Tahi anna minun tyhjentää säästölaatikkoni, kenties on siellä niin paljon rahaa, että ostetaan uusi. — Tähän äiti ilolla suostui ja lupasi lisätä puuttuvan määrän.

Yhdessä he sitten kulkivat kaupasta kauppaan, kunnes löysivät samallaisen sinivalkoisen kelkan kuin Laurinkin. Kevein askelin riensi Lauri äitinsä kera Väinön kotiin, uutta kelkkaa vetäen. Matka sinne ei ollut lyhyt, mutta hyvän mielen tähden ei väsymys tuntunut.

Kovin näyttivät Väinö ja hänen äitinsä hämmästyneiltä, kun vieraat astuivat heidän matalaan kotiinsa, ja vielä enemmän kummastelivat he kuullessaan, että nämä toivat Väinölle niin kauniin joululahjan. Sillä aikaa, kun äidit puhelivat keskenään, selvittelivät Lauri ja Väinö asiansa, suoraan, kuten miehet ainakin. Epäröiden läheni Väinö uutta, somaa kelkkaa, jota ei oikein tahtonut uskaltaa uskoa omakseen.

— Onko tämä oikein minun omani? kysyi Väinö.

— Tietysti, toimmehan sen sinulle.

Väinö silitteli kelkkaa, istuutui siihen ja veti nuorasta, astui sitten
Laurin eteen ja sanoi ujosti: Sinä olet hyvä poika, Lauri.

— Ethän sinä ole enää surullinen, Väinö?

— En, en ollenkaan!

— Annatko anteeksi, että rikoin sinun vanhan kelkkasi?

— Mitä? — ja Väinö näytti hyvin aprikoivalta, — vahingossahan se rikki meni.

— Niin, mutta katsos, jos minä olisin vähän karrannut saappaan kärellä, niin — — —

Ja hetken perästä näkivät äidit heidän istuvan lattialla täydessä hommassa tutkimassa, oliko vanhasta kelkasta vielä kalua tulisi. Ja päätös oli, että kunnon mies siitä vielä kelpo kelkan tekee.

Väinölle tuli onnellinen joulu. Ja kun Lauri joulukuusen nauhasta luki sanat: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto", aavisti hän, että me saamme tuntea taivaallista iloa, kun olemme niin menetelleet, että omatuntomme todistaa meidän oikein tehneen.
"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."


Kuva