Kertun ja Erkin joululahjat - Vilho Velho 1906

Joulutarinoita, joulusatuja ja joulurunoja vanhoista joululehdistä, kuten Joululyhde, Sirkan Joulu ja Lasten Tähti. Myös joulunovelleja ja yksi jouluinen pienoisromaanikin.
Avatar
Riihitonttu
Viestit: 155
Liittynyt: La Kesä 19, 2021 3:11 am
Viesti:

Kertun ja Erkin joululahjat - Vilho Velho 1906

Viesti Kirjoittaja Riihitonttu »

Kertun ja Erkin joululahjat - Vilho Velho 1906

Talvella saivat ulkosaariston asukkaat olla yksin saarellaan, taistella pakkasta ja tuulla vastaan. Ja lapset saivat kauniisti olla seinien sisällä, sillä ei ollut niinkään hauskaa pistää nokkaansa ulos. — Mutta kun kevät saapui ja muuttolinnut etelästä palasivat, silloin alkoi elämä ulkosaaristossa. Ja kun ensimmäiset kesäpäivät tulivat ja aurinko paahtoi hellästi tehden olon kaupungissa sietämättömäksi, silloin kaupunkilaiset etsivät viileämpiä olopaikkoja tulvehtien maalle ja saaristoihin.

Silloin sai Risto-kalastajakin ulkosaaristoon kesävieraita. Taiteilija, joka täällä perheineen oli useita kesiä viettänyt, ei tietysti jäänyt tulematta; sillä hän piti paljon ulkosaariston vaihtelevasta luonnosta. Meren rannalla hän pitkät päivät istui maalaamassa, kuvasi mahtavat aallot, kun ne ärjyen saapuivat kallion luo, kuvasi tyynen lahden, johon kuvastui tuuheat, tummat kuuset.

Kertun ja Erkin ilo oli myös suuri, kun saivat kesän viettää yhdessä taiteilijan lasten kanssa. Alussa olivat tietysti ujoja, mutta kauvanpa ei kestänyt, ennenkun kaupunkilaiset ystävyydellään heidät kokonaan voittivat. Yhdessä he lahdella sousivat, yhdessä lehdossa temmeltivät.

Mutta hupenipa kesän lyhyinen aika. Surukseen näkivät Kerttu ja Erkki, kuinka päivät aina lyhenivät ja miten ilma muuttui viileämmäksi. Ja eräänä elokuun päivänä oli vene valmiina valkamassa odottaen vieraita, jotka Risto-kalastajan soutamana poistuivat saaresta. Jo oli kaikki valmiina, ja hiljalleen, mutta varmasti eteni venho saaresta.

Kun Kerttu ja Erkki olivat sanoneet hyvästi herrasväelle, oli rouva luvannut antaa heille joululahjoja. Kertun piti saada nukke, joka oikein ummistaa silmänsä, kun sen asettaa levolle; Erkille taas oli luvattu juna, oikea juna, joka kulkisi itsestään. — Isä saisi tulla hakemaan ne samalla, kun hän joulun edellä lähtee kaupunkiin muille ostoksille.

Tämä asia oli lasten mielessä, ja siksi ei talvikaan tuntunut niin ikävältä, kuin muutoin olisi ollut.

Joulu läheni lähenemistään.

Jo heti, kun meri oli saanut jääpeitteen, Kerttu ja Erkki rupesivat odottamaan joulua, jolloin saisivat nuo kauniit joululahjansa. Varhain he laskivat, kuinka monta yötä oli nukuttava, ennenkun isä lähtisi kaupunkiin. Joka aamu, heti herättyään, Erkki veti seinään viivan, ettei vain erehtyisi laskussaan. Viimein ei ollut muuta kuin yksi yö, — seuraavana aamuna varhain isä vihdoinkin lähtisi.

Sinä yönä ei uni lapsille tahtonut maistua. Kerttu kuvitteli mielessään, miten se voisi olla mahdollista, että nukelta silmät menevät kiinni, ja minkähänlainen puku sillä mahtoikaan olla. — Erkin mielessä taas pyöri juna. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan oikeasta junasta, joka kulki pitkin rautaista tietä. Mitenkähän juna voisi käydä meidän tuvan lattialla, eihän siinä ollut minkäänlaista rataa.

Näihin mietteihin lapset nukahtivat.

Varhain seuraavana aamuna oli Risto-kalastaja jaloillaan. Oli pitkä matka käveltävä, ennenkun pääsi hevoskyytiin, joka oli luvassa. Pari muuta saaristolaista teki myöskin matkan kaupunkiin.

Erkki heräsi, kääntyi vuoteellaan, hierasi silmiään ja katsoi varmuuden vuoksi seinässä olevia viivoja. Ei ollut epäilemistäkään isän kaupunkiinlähdöstä.

— Joko isä on lähtenyt? kysyi hän viimein yhä hieroen silmiään, aivankuin olisi liian kauan nukkunut.

— Täällähän minä vielä olen.

— Muista sitten, isäkulta, käydä noutamassa junani!

— No muistanhan minä.

— Ja kysy isäkulta vielä, kuinka sen saa käymään.

— No kyllähän minä, nukuhan vain!

Tuntui Erkistä kuin olisi hän vapautunut suuresta huolesta. Hän laskeutui taas levolle. Isä otti karvalakkinsa naulasta ja käänsi sen korville.

— Isä! Isä! huusi Kerttu.

— No muistanhan minä joululahjanne, kun olette pitkin talvea niistä jutelleet. Nukkukaahan levossa! Niin isä penäsi.

— Onko se aivan varma?

— Onhan tuo!

Isä läksi. Kiireesti asteli hän eteenpäin päivän sarastaessa, ja tuokion kuluttua hän hevosella jatkaa matkaa kaupunkia kohti.

* * * * *

Kaupungissa oli hyörinää. Kiirettä kaikilla, varsinkin näin jouluaattona. Oikein ihmeekseen Risto-kalastaja katsoikin, miten yksi riensi sinne, toinen tänne. Hän oli jo toimittanut asiansa, tehnyt ostoksensa ja käynyt noutamassa lasten joululahjatkin. Samoin olivat hänen matkatoverinsakin.

— Mutta kun tässä nyt on niin hyvää aikaa, niin käydäänpä ryypyllä! ehdotti saariston Matti.

— Eihän tuo ole hullumpaa, varsinkin kun on näin kolea ilma, tuumaa
Antti.

— No mitä sinä tuumaat, Risto, tuletko mukaan, vai?

Riston olisi tehnyt mieli sanoa ei, mutta kun oli joutavaa aikaa, niin ei tuo nyt vaarallista saattane olla.

— Eihän me kauan olla, ja annetaan hevosen juosta sitä kovempaa, muistutti Matti.

— No, jos tuota nyt sitten… Risto otti taskustaan puhtaan nenäliinan ja sivelsi partaansa, kun he astuivat kapakkaan.

Sielläpä vasta oli elämä! Tupakansavu oli kuin paksu sumu merellä. Toiset kinasivat, toiset vannoivat. Tarjoilija kiirehti pöydästä toiseen tuoden uutta juomaa, minkä ennätti. Olihan tuolla nurkassa kuitenkin yksi vapaa pöytä, aivan kuin varattu heille.

Kovin tuntui tämä Ristosta oudolle. Hän olisi tahtonut kääntyä heti takaisin; mutta eihän se nyt mitään voinut tehdä, jos sitä hiukan lämpimäkseen — ja onhan tässä aikaa — —

Nopeaan kuluivat hetket. Ensimäiset tilaukset olivat jo lopussa ja toisia tuotiin. Mieliala tuli hilpeämmäksi ja iloisemmaksi, ja siinä sitä sitten pöydän ääressä tarinoitiin vanhoja muistoja.

— No juodaan lasit pohjaan, niin saadaan uutta!

— Niin, mitäpä sitä säästää!

Mutta nyt muistui koti Riston mieleen. Ulkona oli hämärää. Epäilemättä pitäisi minun jo olla kotona tai ainakin matkalla sinne, hän ajatteli.

— Eiköhän jo olisi aika lähteä? sanoi hän tovereilleen.

— Mitä sinä joutavia!

— Älähän hätäile, Risto! Joudutaanhan me vielä, vaikkei niin hengenhätä olekaan.

Risto ei saanut rauhaa. Odottavat kai kotona — ovat ehkä jo huolissaan. Entä lapset sitten, jotka niin hartaasti ovat toivoneet joululahjojaan!

— Eiköhän sittekin lähdetä jo?

— Emmehän nyt vielä toki.

— Mitäs turhia juttelet!

— Silloin minä lähden yksin. Minua lapset odottavat kotona, en voi viipyä.

Risto-kalastaja meni. — Hänen toveriensa punaiset kasvot vetäytyivät pilkalliseen nauruun, kun Risto painoi lakin päähän. Mutta hän ei enää välittänyt. Hän kokosi tavaransa ja taakseen katsomatta jätti hän kapakan meluineen ja kirouksineen.

* * * * *

Alkoi jo hämärtää.

Kerttu ja Erkki juoksivat tuontuostakin akkunaan, nähdäkseen, eikö isää jo kuuluisi.

— Koska isä tulee? kysyivät he kyllästyen odottamiseen.

— Heti, lapsukaiset, huomautti äiti.

Taas alkoivat he puuhaamaan joulukuusen ääressä, mutta ei siinä ollut mitään tekemistä. Kuusi oli jo kauan ollut valmiina. Yksinkertaisena se seisoi keskellä permantoa lasten ihailtavana.

— Eikö jo sytytetä, äiti? kysyi Erkki.

— Annetaan nyt olla, kunnes isä tulee.

— Niin, isähän on vielä poissa. —

— Mutta miksi ei isä sitten tule, kun tietää meidän odottavan? sanoi pikku Kerttu mennen akkunan luo. Mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään.

— Jo tulee isä! iloitsi Erkki rientäen ovelle… mutta ei sieltä isä tullutkaan.

— Kuinka isä voi kulkea, kun on niin pimeä? tuumi Kerttu mennen äidin luo.

— Kyllä hän voi ja tuo pikku Kertulle nuken. Ole vain rauhassa!

Kuitenkin oli äidin vaikea salata levottomuuttaan; sillä olisihan isän jo pitänyt saapua; iltahan tulee jo myöhäiseksi.

Äänettöminä olivat kaikki kolme. Kerttu istui nurkassa taistellen unta vastaan. Hän olisi niin mielellään mennyt nukkumaan, mutta se nukke! Se hänen täytyi saada ensin. Erkki katsoi ikkunan ääressä pimeään iltaan.

— Nyt isä tulee! huusi hän juosten ovelle.

Äiti luuli Erkin taas pettyneen. Mutta isä tuli kuin tulikin.

Nyt oli lasten ilo ylimmillään. Isä ei ennättänyt saada turkkia yltään, niin kiire oli heidän joululahjoillaan.

Kerttu oli löytänyt lahjansa; ilosta loistaen näytti hän äidille vihreäpukuista nukkeaan. Erkki ihmetteli junaansa.

Kun sitten kuusi sytytettiin, niin silloin äidin ja isänkin silmät ilosta säteilivät. — Suurin ilo heistä kuitenkin oli katsella lastensa viatonta leikkiä; Kertun huolenpitoa nukestaan ja Erkin kilpajuoksua junansa kanssa.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli joulupäivä.

Aamupäivällä, kun isä istui lukien isoäidiltä perittyä raamattua, tuli
Antti-kalastajan vaimo kiireesti ovesta. Hän oli aivan hengästynyt.
Hänellä oli jotain sanottavaa, mutta oli niin juossut, ettei saanut
sanaakaan sanotuksi.

— Matti on — —

— Mitä on? — Risto aavisti pahaa,

— On hukkunut.

Syntyi äänettömyys. Lapset keskeyttivät leikkinsä. Isältä putosi silmälasit. Onneton vaimo istui penkillä, pää käsien varassa.

— Mutia miten? kysyi äiti.

— He joutuivat kaupungissa hunningolle, ja kun sitten pimeässä tuli ajaa kotiin, eksyivät pois tieltä, ajoivat väärin ja viimein tulivat heikolle jäälle, jää murtui heidän aliansa ja siinä löysivät hautansa —

— Anttiko myös?

— Ei, Antti pelastui; millä tavalla, sitä hän ei itsekään tiedä.
Vaatteet jäässä oli hän myöhään yöllä tullut kotiin.

— Etkö sinä, Risto, tullutkaan hevosella?

— En jäänyt odottamaan. Tulin jalkaisin.

Onneton vaimo tekee lähtöä. Hänen silmänsä ovat punaiset itkusta.

Äiti ei tarvinnut selitystä, hän ymmärsi hyvin, että isä oli voittanut kiusauksen, oli ollut vahva — muuten hän olisi nyt yhtä onneton kuin Matin vaimo.

Mielihyvällä katseli Risto-kalastaja iltasella lastensa leikkiä joulukuusen luona. Hän tiesi, että Kertun ja Erkin joululahjat pelastivat hänet joutumasta saman kohtalon alaiseksi kuin toverinsakin. Heidän lapsellinen ilonsa oli tullut hänen mieleensä ja juuri siitä syystä oli hän lähtenyt kapakasta kotiinpäin.

Nyt Ristokin ottaa osaa lastensa leikkeihin. Hän asettaa Erkin junan kulkemaan sekä lupaa tehdä kehdon Kertun nukelle. Lapset kummastelevat isän hellyyttä; he eivät koskaan ole nähneet isää niin lempeänä kuin tänään. Hän ottaa lapset polvilleen keinumaan, silittää heidän pehmoista pellavatukkaansa, taputtelee heitä poskelle. — Ei koskaan ole joulu ollut niin kaunis kalastajamökissä kuin nyt.
"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."


Kuva