Korven Kallen jouluaatto - L. Alli 1906

[Riihitonttu]

Korven Kallen jouluaatto - L. Alli 1906

Kylmä on talvipäivä, huurteessa seisovat viitat, viluisesti narahtaa lumi kulkijan askelissa, joka repaleissaan jäällä taivaltaa kirkonkylää kohti. Pureva pakkanen tunkeutuu ryysyjen läpi, kohmeessa ovat kädet, jalkoja paleltaa, vilun väreet kiertävät pitkin ruumista. Hän kääntyy takaperin ja koettaa kääriä isoa sarkanuttuaan tiukemmin ympärilleen. Ei apua, kylmä viima tunkeutuu repaleiden läpi, mutta eteenpäin ponnistaa Kalle, Korven pieni huutopoika. Huomenna on joulu, kerran saa olla hänkin joulukirkossa.

Lyhyt talvipäivä alkaa jo hämärtyä, kun poika kylmän kangistamana astuu pappilan tupaan. Hän rientää heti uunille, riisuu nuttunsa, heittää kenkänsä, suloinen lämpö hivelee kohmeista ruumista. Ei yksinäistä poikaa huomaa kukaan, paljon on touhua tuvassa. Kun sitten laskeutuu uunilta repaleinen poika, kasvot hohtavina lämmöstä, ovat kaikki ihmeissään.

"Mistä olet?" kysytään häneltä.

"Tuolla Korven torpassa olen huutopoikana", vastaa Kalle.

"Istu nurkassa, ett'et ole tiellä."

Poika siirtyy nurkkaan, sieltä hän seuraa touhua tuvassa. Se on hänestä niin suurta, ei hän koskaan ole nähnyt sellaista tuoksinaa. Eräs palvelija kysyy sivumennessään häneltä, onko hän pyytänyt rouvalta lupaa olla yötä. "En", vastaa poika. Hänet neuvotaan keittiöön, ja hän kulkee sinne yli pihan. Oven suuhun hän seisahtaa, hattu unohtuu päähän, kädet pyörittelevät repaleisia kintaita. "Mistä olet ja mitä on asiaa?" kysytään häneltä. — "Olen Korven huutopoika ja pyytäisin yösijaa", on vastaus. "Olehan sitten, mutta pysy kiltisti tuvassa, äläkä ole toisten tiellä", neuvotaan pojalle.

Kalle palaa tupaan. "Nouse uunille, ett'et ole jaloissa", käsketään siellä, ja Kalle nousee. Hän riisuu nuttunsa, asettaa sen päänsä alle ja laskeutuu pitkälleen. Uni voittaa matkasta väsyneen ruumiin, pieni huutolainen nukahtaa.

Kun hän herää, on tupa tyhjä, himmeä valo leviää pienestä lamppu-pahasesta. Kallea pelottaa. Unisena kompuroi hän alas, haparoi ja tulee pihamaalle. Peloissaan hiipii hän keittiön eteiseen ja kuuntelee. Hän raottaa ovea, siellä ei ole ketään. Hän menee sisälle ja katselee ihmetellen kiiltäviä astioita. Mutta äkkiä seisahtaa hän, sisältä kuuluu laulua. Hän aukaisee ovea, laulu kuuluu yhä selvemmin, hän tirkistää oven raosta, mutta ei näy ketään. Hiljaa hiipii hän sinne, sieltä on ovi auki toiseen huoneeseen. Oi taivas, sitä hohtoa ja kirkkautta, mikä sieltä välkehtii!

Keskellä salia seisoo kuusi, hopealle hohtava, kullalle kimaltava. Salon poika luulee unta näkevänsä. Laulu jatkuu, repaleinen poika lähestyy salin ovea. Nyt hän on kynnyksellä, ja kuin lumottuna seisoo hän siinä, ihmetellen katselee hän häikäisevää kirkkautta. Kuusessa huomaa hän paperin, johon on jotain kirjotettu säteilevin kirjaimin, hän tavaa: "m-meil-le-meille, meille", etemmäs ei hän pääse. Laulu loppuu. Pappi alkaa puhua. Kalle koettaa kuunnolla, mutta pian kiintyy hän taas kuusta katsomaan. "Meille on tänäpäivänä syntynyt Vapahtaja. Jumalan poika tuli taivaan kirkkaista saleista meitä auttamaan", kuulee hän papin lausuvan. Kalle heristää korviaan, jotain ihmeellistä kertoo pappi. Mummo on puhunut Jumalasta, hän on uhannut Kallea Jumalan rangaistuksella silloin, kun Kalle on ollut tottelematon, ja Korven pieni huutopoika pelkää Jumalaa enempi kuin vaariakin. Aivan toisella tavalla kuulee hän nyt puhuttavan Jumalan pojasta. "Hän mahtaa olla mummoakin parempi", ajattelee Kalle. "Koska hän tänään on syntynyt, tahdon minäkin hänet jo tänään nähdä", päättää hän pienessä päässään.

Kalle miettii — miettii. Hän ei huomaa, kuinka puhe on päättynyt, tau'onnut laulukin, ja palvelijat nousevat lähteäkseen. Joku ottaa Kallea kädestä, hän vastustaa: "Minä tahdon nähdä sen, josta pappi puhui." "Lähde vain, ei hän nyt ole syntynyt, et sinä voi häntä nähdä." Kallen täytyy seurata. Keittiössä annetaan hänelle puurokuppi, vähän maitoa ja leipäpala. "Mene tupaan syömään", käsketään hänelle. Itku pyrkii väkisinkin vetämään väärään suupieliä, mutta sanaa sanomatta ottaa hän ruokansa ja kulkee pimeän pihamaan yli puolihämärään tupaan. Miks'ei hän saanut enää olla salissa tai edes keittiössä, miksi käskettiin hänet yksin kolkkoon tupaan? Oi jospa mummo olisi täällä tai se Vapahtaja, josta pappi kertoi!

Pöytää vasten painuu pää, kyyneleet vierähtävät poskille, hän nyyhkii ääneensä. Mutta vähitellen riutuu ääni — hän nukkuu.

"Mummo, mummo, katso, tuolla aukee taivaim kansi ja hän astuu alas. Oi jospa hän tulisi meille! Juuri meille kerrottiin hänen syntyneen. Mutta tuonne hän laskeutuukin, tuonne pappilan komeaan saliin. Miks'ei hän tule meille? Mummo, minä tahtoisin nähdä hänet, vie minut hänen luokseen". Kalle on koettavinaan päästä hänen luokseen pappilan saliin. "Mene tupaan huutopoika", käsketään taas keittiössä. Niin tylyjä ovat kaikki, hänkään ei huoli orvosta huutolaisesta. Kalle itkee… itkee unissaan.

Kun palvelija saapuu tupaan vuoteita tekemään, näkee hän puurokupin koskemattomana ja leipäpalan sen vieressä. Pää kovaa pöytää vasten nyyhkii pieni Kalle. "Mummo, älä jätä, älä! Hän jätti, älä sinä jätä!" Niin sopertaa poika unissaan. Palvelija laskee kätensä hänen hikiselle päälleen ja ravistaa sitä. "Mum", on pojan huulilla vielä herätessäänkin. "Miks'et syö'?" kysyy palvelija, mutta äänetönnä pyyhkii Kalle kosteita kasvojaan. "Syö nyt, äläkä ikävöi!" lausuu palvelija.

"Minkätähden oli kuusi siellä salissa?" kysyy Kalle.

"Joulun kunniaksi, Vapahtajan Jeesuksen muistoksi."

"Onko Jeesus se Jumalan poika, josta sisällä puhuttiin? Etkö veisi minua hänen luokseen?" tiedustaa poika.

"Siitä on jo kauvan — hyvin kauvan, kun hän syntyi, nyt on hän taivaassa, sieltä hän katsoo Kalleakin", vastaa palvelija.

Hän istuutuu Kallen viereen, hänen mieleensä palautuu oma lapsuutensa.
Koruttomasti kertoo hän, kuinka Jeesus rakastaa kaikkia, rakastaa
huutolais-Kalleakin. Hän muistaa erään lapsena oppimansa laulun.
Yhdessä Kallen kanssa hän laulaa:

"Lasten parhain, ystävä
Vapahtaja Jeesus on —"

Nyt tuntee Kalle, ett'ei Jeesus mennytkään tuonne kirkkaaseen saliin, vaan laskeutui sittenkin unohdetun orvon sydämeen.

Kauvan he siinä käsikädessä istuivat. Kun muut tulivat levolle, olivat vuoteet tekemättä. Jäähtyneen puurokupin vieressä oli leipäpala koskematta. Kyyneleet kimalsivat molempien silmissä. Ne kertoivat, kuinka Jeesus pienen huutopojan kautta oli löytänyt tien palvelijan sydämeen, ja kuinka oppimaton palvelija oli virittänyt valoa ja rakkautta orvon repaleiseen rintaan.

Kalle riisuu nuttunsa, laskee sen päänsä alle ja kovalle penkille paneutuu hän nukkumaan — onnellisena. Tuvassa sammutetaan lamppu, on pimeä, mutta Kallesta tuntuu niin turvalliselta.

"Kallen parhain ystävä Vapahtaja Jeesus on —" Niin hän lausuu hiljaa pimeässä kovalla vuoteellaan. Kalle on onnellinen.

Keittiönkin puolella sammuvat vähitellen tulet. Mutta sieltäkin kohoo sydän kohti korkeutta. Palvelija siellä rukoilee oman itsensä ja pienen huutopojan puolesta. Tulet sammuvat, tähdet vain tuikkavat, jouluyö leviää rauhallisena yli maan.