Joulu-ukon saapas - Anni Swan

Joulutarinoita, joulusatuja ja joulurunoja vanhoista joululehdistä, kuten Joululyhde, Sirkan Joulu ja Lasten Tähti. Myös joulunovelleja ja yksi jouluinen pienoisromaanikin.
Avatar
Riihitonttu
Viestit: 155
Liittynyt: La Kesä 19, 2021 3:11 am
Viesti:

Joulu-ukon saapas - Anni Swan

Viesti Kirjoittaja Riihitonttu »

Joulu-ukon saapas - Anni Swan

Kanervakankaalla kahden vanhan männyn suojassa oli pieni punainen mökki. Siinä asuivat isä, äiti, Kaisa-Liisa, Jussi ja Pekka.

Nytpä juttelen teille, mitä tapahtui eräänä elokuun päivänä, kun isä ja äiti olivat kartanon pellolla ruista leikkaamassa.

Kaisa oli juuri saanut ruispuuron kypsäksi. Lapset istuivat pöydän ääressä syömässä; kukin pisti vuoroonsa puulusikan vatiin. Yhtäkkiä kuului ulkoa kovaa voihkinaa:

"Oi, oi, apua, apua!"

"Mitä kummaa siellä on!" ihmettelivät lapset ja laskivat lusikkansa pöydälle. "Mennäänpä katsomaan."

He astuivat portaille, ei näkynyt mitään. Mutta sikoläätin takaa kuului taas: "Oi, oi minua vaivaista."

Lapset juoksivat sinne. Mitä näkivätkään! Maassa makasi vanha harmaahapsinen, valkopartainen äijä, ähkien ja vaikeroiden. Vaatteet olivat repaleina ja likaiset, parta revittynä ja toinen saapas poissa.

"Ohoh, ukko rukka", säälivät lapset "mikä sinua vaivaa, ja kuinka olet tänne joutunut?"

Lapset huomattuaan näkyi ukon naamassa kesken tuskia lempeä hymy. Hän kysyi:

"Ettekö, lapsukaiset, minua tunne? Olenhan joulu-ukko, vaikkakin nyt näin kurjassa tilassa."

"Vai joulu-ukko", ihmettelivät lapset "olemme kyllä kuulleet sinusta puhuttavan, vaikka et koskaan ole meillä käynyt. Mutta astu tupaan lepäämään. Varmaan on joku sinulle pahaa tehnyt."

Näin puhellen tarttuivat Jussi ja Pekka joulu-ukon käsivarsiin ja taluttivat hänet hellävaraa tupaan. Kaisa-Liisa oli sillaikaa juossut edeltä vuodetta pöyhistelemään. Noutipa vielä puhtaan raidinkin aitasta. Läähättäen vaipui ukko olkivuoteelle. Kaisa-Liisa toi kylmää vettä kaivosta ja pesi hänen kasvonsa.

"Etkö ole nälissäsi, ukko rukka?" kysyi hän. "Olemme kyllä jo syöneet puuropadan tyhjiin, mutta voisinhan tehdä sinulle mustikkapöperöä."

Yks kaks hän jo siitä valmistikin ukolle niin herkullisen mustikkapöperön, ettei kukaan koko maailmassa ollut ennen sellaista syönyt. Joulu-ukko söi syömistään, kylläpä näki, että se hänellekin maistui. Syötyään pöperön viimeiseen marjaan asti, pyyhkäisi hän suutaan ja alkoi jutella:

"Varmaankin ihmettelette, kuinka tällaiseen tilaan olen joutunut. Kuulkaahan. Asun Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä. Siellä valmistan kaikki hevoset, nuket, kuvakirjat, laivat ja muut tavarat, jotka sitten jouluaattona vien lapsille. Näin kesäaikana olen väsynyt joulujuoksujen jälkeen ja nukun usein päivät pitkät rotkossani. Sentähden olenkin nyt näin suureen häpeään ja onnettomuuteen joutunut." Näin sanoessaan nyyhkytti joulu-ukko. Kaksi suurta kyynelpisaraa vieri hänen poskilleen.

"Mutta kerronpa vielä. Niinkuin voitte arvata, en mihinkään ennättäisi jouluaattona, ellei minulla olisi mainiot saappaani. Ne sitten saappaat ovatkin! Yhden kerran vain loikkaan ja samassa tuokiossa olen seitsemän peninkulman päässä. Siksi niitä suojaankin kuin silmäterääni, en edes nukkuessani jaloistani riisu. Mutta nyt on toinen saappaani poissa. Äsken juuri makasin sikeässä unessa rotkoni suulla. Aurinko paistaa heloitti niin herttaisesti, etten malttanut sisällä nukkua, vaan paneuduin pitkälleni hongan juurelle. Kuinkas kävi! Siinä nukkuessani hiipi ilkeä Metsähiisi, ainainen vihamieheni ja kadehtijani, luokseni. Jo kauan oli hän. halunnut saappaitani voidakseen paremmin ilkitöitään harjottaa. Ja nyt tuo ilkiö vetäsi jalastani toisen saappaan, hiljaa, varovasti. Onneksi sattui ystävällinen varis heittiön tuumat huomaamaan. Se alkoi voimainsa takaa vaakkua, ja minä heräsin juuri, kun Metsähiisi oli toista saapasta kiskomassa. Mutta hän ei tahtonut hellittää, ja siinä syntyi tulinen tappelu. Metsähiisi oli minua väkevämpi ja monta kahakkaa kokenut. Minä taas olen rauhan mies, ystävällinen joulu-ukko vain. Siksi täytyi minun kiireesti paeta, kantojen ja kivien yli. Tuon tuostakin kompastuin, oksat raastoivat pitkää partaani, vaatteeni repeytyivät pensaikossa ja väsyneenä vaivuin viimein maahan, josta minut löysitte. Mutta Metsähiisi ei uskaltanut tulla näin lähelle, hän näet kovasti pelkää koiria."

"Voi joulu-ukko rukkaa", säälittelivät lapset.

Mutta joulu-ukko painoi kädet kasvoilleen ja itki haikeasti.

"Se enin surettaa", nyyhki hän, "etten enää voi viedä lapsille joululahjoja. Yhdellä saappaalla en pääse liikkumaan. Eikä ole koko maailmassa ainoatakaan suutaria, joka toiset sellaiset saappaat laatii."

Pekka ja Jussi katsoivat toisiinsa, kovasti heitä joulu-ukon suru säälitti.

"Älä itke, ukko kulta", virkkoivat he, "Me menemme Metsähiideltä saappaasi hakemaan. Kyllä me hänet opetamme toisen omaa ottamaan. Musti, tule mukaan."

Joulu-ukon naama kirkastui.

"Ihanko totta?" kysyi hän. "Mutta jos tuo ilkiö tekee teille pahaa.
Ette usko, kuinka häijynilkinen hän on."

"Ole huoleti, kyllä suoriumme", vakuuttivat pojat, ottivat nuolipyssynsä ja läksivät Mustin kanssa matkaan. Kaisa-Liisa jäi tupaan joulu-ukon kanssa.

Pojat astuivat nummen poikki, kulkivat, kulkivat. Saapuivat synkkään kuusimetsään. Siellä oli hiljaista ja pimeää. Metsot pyristelivät risukossa, ja pieni ketunpoika tirkisti vekkulisilmillään kiven varjosta. Kuusten takaa häämötti korkea harmaa kallio. Ja yht'äkkiä alkoi Musti vimmatusti haukkua. Sen selkäkarvat nousivat pystyyn ja niska oli köyryssä. Heti arvasivat lapset, kuka läheisyydessä oli.

He tarttuivat lujasti jousipyssyynsä. Samassa livahtikin heidän ohitsensa ruma peikko, punasilmäinen, koukkunokkainen ja takkutukkainen, oikea kuvatus. Mustin suusta pääsi vihainen vingahdus. Se ryntäsi peikon jälestä, mutta tämä oli joutuisampi. Juuri kuin Musti terävillä hampaillaan tavoitti peikon tupsuhäntään, katosi se näkymättömiin kallion seinään.

Siinä nyt oltiin! Turhaan raapi Musti käpälänsä veriin kallioseinään, turhaan katselivat pojat ovea tai aukkoa Metsähiiden asuntoon. Kallion sisästä kuului vain kimakka pilkkanauru.

Mitäs tehdä! Nolona laski Musti hännän koipien väliin, ja pojat kääntyivät allapäin pahoilla mielin kotia kohti. Silloin kuului metsästä: tik, tik, tik, Kirjava tikka siinä puun runkoa nakutti.

Jussin ja Pekan nähtyään se taukosi työstään, virkahtaen:

"Hyvää päivää, minne matka?" Pojat juttelivat asiansa. Tikka nosti oikean jalan etukynnet nokalleen ja alkoi tuumia.

"Hm, hm, on tämä pulma. Tunnen joulu-ukon. Hän on aina ollut ystävällinen poikasilleni. Tiedän Metsähiidenkin. Vai on tuo lurjus joulu-ukolta saappaan vienyt." Ja tikka vaipui syviin mietteisiin. Viimein se kirkasi: "Ahaa, jopa keksin kun keksinkin! Kuulkaapa. Nyt minä lennän Metsähiiden asunnolle. Kyllä aina jostain raosta pääsen sisään pujahtamaan. Sinne kerran päästyäni, on minulla omat tuumani. Mutta te vartioikaa kallion luona."

Tikka lehahti lentoon, pojat läksivät jälestä kulkemaan, Musti yhä kintereillä. Metsähiiden kalliolle jouduttuaan lenteli tikka sinne tänne. Viimein keksi se pikkuriikkisen savureiän kallioseinän kylessä. Se painoi päänsä reikään ja kuunteli. "Hyvä tulee" kuiskasi se. "Odottakaa nyt täällä. Metsähiisi nukkuu."

Näin sanoen se pyrähti savutorvesta sisään. Luolassansa loikoi Metsähiisi pitkällään maassa karhuntaljalla. Kallioseinällä aivan Metsähiiden yläpuolella riippui joulu-ukon saapas. Metsähiisi sen sinne oli ripustanut, ettei kukaan pääsisi sitä ottamaan. Mutta tikka ei kauan arvellut. Se lensi suoraa päätä saappaan sisään ja piiloutui terään.

Kotvasen aikaa kuorsattuaan heräsi Metsähiisi, hieroi punaisia silmiään ja kohosi haukotellen.

"Pitääpä minun taas lähteä joulu-ukkoa takaa ajamaan", virkkoi se. — "Vedänpä sentään ensin saappaan jalkaani koetteeksi. Kyllä silloin pulskat päivät koittaa kun saan toisenkin saappaan."

Se otti saappaan seinältä ja alkoi sitä riemusta irvistäen jalkaansa vetää. Mutta tikka piti varansa ja hakkasi sitä samassa jalkapohjaan aikalailla.

"Ai, ai!" älähti Metsähiisi, "mikä se oli?" Veti sentään saapasta yhä jalkaansa. Tikka hakkasi kovemmin.

Metsähiisi kiljahti ja hyppäsi pystyyn. Tikka vain hakkaamistaan hakkasi. Peikon jalassa tuskin oli eheää paikkaa.

"Kirottu saapas, senkin noitatöppönen!" Hiisi sieppasi saappaan jalastaan ja lyödä lämähytti nyrkillään kallioseinää. Se aukeni. Metsähiisi heitti saappaan ulos marjamättäälle. Samassa sulkeutui kallionseinä taas. Metsähiisi jäi luolaansa veristä jalkaansa voivottelemaan. Mutta Jussi ja Pekka tarttuivat ilohuudoin saappaaseen ja nostivat ovelan tikan kätköstään.

"Hah, hah haa", nauroi tikka höyheniään pöyhistäen. "Hah hah haa", nauroivat Jussi, Pekka ja Mustikin. "Sepä oli typerä Metsähiisi. Oikein parasta lajia."

Sitten kiittivät pojat tikkaa avusta.

"Ei kestä kiittää" — vastasi tämä. "Mutta jos silloin tällöin kannatte toukkia lahonneen hirren nenään pihamaallenne, olen hyvin kiitollinen. Poikani näet ovat sellaisia ahmattia, etten tahdo saada ruokaa riittämään."

Jussi ja Pekka lupasivat tämän tehdä. Sitten he juosta vilistivät kotiin saapas kainalossa. Joulu-ukko hymyili leveästi, kun näki saappaansa. Hän ei tietänyt, kuinka lapsia kiittää. Heti hän veti saappaan jalkaansa ja kuunteli naurusuin poikien kertomusta tikan kepposesta ja Metsähiiden typeryydestä.

Sitten heitti se hellät jäähyväiset lapsille.

"Kyllä vielä tavataan" — virkkoi se ovessa, veitikkamaisesti silmiään iskien. Oikasi sitten polvensa ja huiskis — silmänräpäyksessä veivät saappaat sen kauas, näkymättömiin. — Avosuin töllistelivät lapset portailla mokomaa menoa. —

Aika kului. Syksy meni menojaan ja joulunaatto oli käsissä. Mökin lattialle oli olkia levitetty. Isä luki virsikirjaa pöydän päässä ja äiti hämmensi puuroa. Lapset istuivat ristissä käsin joulupahnoilla.

"Olisipa kaunista kerran nähdä joulukuusta", puhuivat he hiljaa toisilleen. "Entä miltähän tuntuisi saada joululahjoja. Eipä muista joulu-ukko tänäkään jouluna meitä."

Samassa kuului ulkoa jalkain kapsetta. Ovi aukeni, ja joulu-ukon punainen naama pilkisti sisään.

"Rauhallista joulua ja kiitos viimeisestä." — Hän nosti pienen vihannan kuusen keskelle lattiaa. Ja sekös joulukuusi! Voitte arvata, ettei se huonoimpia ollut, koska joulu-ukko itse sen oli koristanut. Vielä heitti joulu-ukko tupaan aika suuren käärön. "Hyvästi!" — huusi hän sitten ja meni.

Mutta pirtissäpä riemu nousi, kun joulu-ukon käärö avattiin. Voi ihmettä, mitä kaikkea sieltä ilmestyi! Äidille pehmoinen villahuivi, isälle ihkasen uusi nahkalakki, Jussille terävä puukko ja satukirja, Pekalle — voi kummaa! — pitkät joustavat sukset, vasta tervatut sekä nahkarukkaset. Entä Kaisa-Liisalle! Kuulkaapa — mitä sievin pikku patanen, joka vallan itsestään, ilman tulta takalla kiehui ja porisi. Lopuksi vielä lämpöiset kintaat. Mutta ei Mustikaan lahjatta jäänyt. Kaiken päätteeksi ilmestyi sillekin pulska paistettu lihamakkara.

Eipä niin iloista jouluaattoa oltu pirtissä ennen vietetty. Kuusi valaisi kirkkaasti, joulupuuro nostettiin pöydälle, ja Musti liehutti häntäänsä lihamakkara hampaissa. Ja kun yö joutui, kävivät kaikki nukkumaan.
"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."


Kuva