Matin kuusen etsintä - Eino Salokas, 1909

Joulutarinoita, joulusatuja ja joulurunoja vanhoista joululehdistä, kuten Joululyhde, Sirkan Joulu ja Lasten Tähti. Myös joulunovelleja ja yksi jouluinen pienoisromaanikin.
Avatar
Riihitonttu
Viestit: 160
Liittynyt: La Kesä 19, 2021 3:11 am
Viesti:

Matin kuusen etsintä - Eino Salokas, 1909

Viesti Kirjoittaja Riihitonttu »

Matin kuusen etsintä - Eino Salokas, 1909

Oli käsissä se vuoden päivä, jona Joulupukkia odotetaan, ja Ahopellon talossa oli kaikilla kiire. Metsärannassa lämpeni sauna, josta savu paksuna patsaana hitaasti nousi talviseen ilmaan. Halkovajassa pienenteli renki-Pekka puita pyhien varaksi, ja hänen kirveeniskuihinsa kaiku metsästä aina somasti vastaili. Keittiön puolella oli äidillä ja piika Marialla monenmoista puuhaa ja hommaa, ja isossa salissa niin, siellä tapahtui päivän tärkein ja salaperäisin toimitus: isä ja isot pojat laittelivat kuntoon joulukuusta.

Pikku lapset, Matti ja Liisa, oli sijoitettu pihakamariin leikkimään, jotta eivät olisi muiden tiellä. Matti oli isänä, Liisa äitinä, ja nuket olivat pikku lapsia. Joulu oli tulossa heilläkin. Nuket olivat siististi kammatut ja vaatetetut ja istuivat nyt sievästi lattialla puoli-ympyrässä. Mutta heiltä puuttui se, jota paitsi ei joulu oikein tahtonut joululta tuntua: ei ollut kuusta. Tuolilla olivat lapset koettaneet sitä korvata mutta oikeata juhlatunnelmaa ei siitä tahtonut syntyä.

"Ei tämä olo kuusi", sanoi Liisa nyreänä, "eihän siinä ole oksiakaan."

Matti katsahti tuolia: Selkänojasta oli pari pienaa katkennut, ja rottingista punotussa istuinnojassa oli iso reikä. Se ei todellakaan ollut joulukuusen näköinen.

"Kuulepas", sanoi hän, "minä lähden metsään hakemaan meille oikeata joulukuusta. Katso sinä sillä aikaa nukkeja!"

Sanottu ja tehty. Matti pani linkkuveitsen taskuunsa, haki sitten lakkinsa ja nahkalapasensa ja lähti matkaan. Pihan poikki päästyään hän seurasi tietä saunan ohi ja poikkesi sitten metsään.

Hei kuinka siellä oli lunta! Matti vajosi melkein polviin saakka; olisi tarvinnut ottaa sukset mukaan, mutta nyt se oli myöhäistä. Pahinta oli, ettei sopivaa kuusta näkynyt likipaikkeilla. Mäntyjä ja katajia kyllä oli, mutta niistä ei Matilla suurta iloa ollut. "Mistähän Pukki kuusia hakee?" tuumi hän. "Täältähän isä sanoo sen niitä tuovan Isonmäen metsästä. Minun täytyy mennä kauemmaksi!"

Ja hän tallusteli eteenpäin. Puut alkoivat tulla yhä korkeammiksi ja solakammiksi, mitä syvemmälle hän metsään joutui, ja lumipeite niiden oksilla kävi yhä paksummaksi. Lopulta hän tuskin tunsikaan mikä puu oli mänty, mikä kuusi; täytyi lyödä lunta pois ja katsella oksia. "Kyllä Joulupukin virka on raskasta", ajatteli hän nostellen jalkojaan syvässä lumessa, "jos sen pitää joka taloon illaksi kuusi hankkia."

Matti oli nyt joutunut korkealle mäen nyppylälle. Hiljaisena lepäsi suuri, luminen metsä hänen ympärillänsä. Idästä nousi kuu jo pyöreänä pallona, mutta lounaisella taivaanrannalla vielä punersi iltarusko. Matti näki epäselvästi siellä lakeuden ja joitakin rakennuksia. Siellä oli varmaankin koti.

"Olenpa minä jo joutunut pitkälle", mietti Matti. "Kyllä nyt täytyy kääntyä takaisin. On jo kohta sauna-aikakin. Kun menen suoraan iltaruskoa kohti, tulen kotiin."

Ja hän alkoi laskeutua alas mäeltä. Mutta heti laaksoon tultuansa hän huomasi, ettei iltaruskosta näkynyt jälkeäkään. Puut sen kokonaan peittivät hänen silmiltään. Mutta Mattipa ei ollutkaan hätäpoikia, jotka heti pelästyvät. Hän koetti pitää suoraa suuntaa lounaiseen, jossa oli nähnyt iltaruskon ja lähti rohkeasti eteenpäin. Hetken kuluttua jänis tulla tupsahti pensaikosta.

"Hyvää iltaa ja hauskaa joulua", sanoi jänis. "Minne sinä olet menossa?"

Mattia hiukan kummastutti, kun jäniskin osasi puhua. Mutta sitä hän ei ilmaissut, vaan sanoi:

"Lähdin hakemaan Liisalle ja nukeille joulukuusta. Täältä metsästähän
Pukkikin niitä tuo. Mutta en minä ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi jänis. "Jos tahdot, vien minä sinut Joulupukin luo.
Ehkäpä hän auttaa sinua."

"Onko sinne pitkä matka?"

"Hiukkasen tuon korkean kuusen toiselle puolelle." Jänis viittasi etukäpälällään metsään. "Astu minun jälkiäni; pian minä sinut sinne saatan."

Jänis lähti hiljaa edellä kuukkimaan, ja Matti seurasi perässä. Hetken kuluttua he olivat perillä. Matti näki suuren luolan aukon vuoren kupeessa. Sen edessä Joulupukki istui kaatuneen puunrungon päällä.

"Kah! Mikä palleroinen siellä kömpii?" sanoi Pukki ystävällisesti, kun näki jänön ja Matin tulevan kuusen takaa.

"Minähän se olen, Matti Ahopellon talosta", sanoi Matti rohkeasti ja meni paiskaamaan ukolle kättä. "Kyllähän Pukki minut tuntee."

"Tunnenhan minä", nauroi Pukki, "vaikka en ensin huomannut. Mutta mitä se Matti näin jouluiltana metsässä tekee?"

"Oikeastaan kuljen minä samoilla asioilla kuin sinäkin; — ethän pahastune? Minä lähdin hakemaan nukeille joulukuusta, mutta en ole löytänyt."

"Vai niin", sanoi Pukki, "onhan siinä kuusi aivan nenäsi alla."

Matti katsahti: Oli todellakin siinä pieni sievä kuusentaimi puoleksi lumeen hautautuneena.

"Onko sinulla puukkoa?" Pukki kysyi.

Matti kaivoi esille linkkuveitsensä.

"Annapa, kun minä autan." Pukki otti oman suuren puukkonsa. "Siinä on sinulla kaunis kuusi nukeille vietäväksi, Mutta istupa nyt hetken ajaksi katselemaan, miten metsässä joulua vietetään."

"Kiitoksia", Matti sanoi. "Saatanhan minä hiukan levähtää", mietti hän itseksensä. "Jalatkin ovat väsyneet, enkä minä kuitenkaan ehtisi kotiin sauna-ajaksi."

Matti istahti Joulupukin viereen ja alkoi katsella ympärillensä. Kummaksensa hän huomasi nyt, etteivät he suinkaan olleet kahden kesken. Kaikki metsän asukkaat näyttivät tänne kokoontuneen joulua viettämään. Äsken kaatuneen haavan ympärillä hyppeli joukko jäniksiä tuoretta kuorta jyrsien. Sinne se Matin äskeinen saattajakin oli hävinnyt ja vilkutteli hänelle veitikkamaisesti toista silmäänsä suu täynnä haavan kuorta. Hongan kolosta oli orava kaivanut esiin uuden vielä koskemattoman käpyvaraston ja herkutteli sillä. "Hyvinä ovat säilyneet" — nuoli tyytyväisenä huuliansa. Metsähiiri oli kömpinyt ylös lumen-alaisesta kolostaan ja oli paraillaan muutamien heinänkorsien kimpussa. Metsot, teiret, pyyt ja metsäkanat olivat jaloillaan kaaputtaneet lumen mustikanvarsien päältä ja olivat hekin syömisen touhussa. Vähän matkan päässä heistä kettu lojuili rauhallisena kuusen suojassa.

"Eikö repolaisella olekaan nälkä?" kysyi Matti Joulupukilta.

"Ketulla on nykyänsä paaston aika", vastasi tämä. "Kettu ei syö muita kuin toisia eläimiä, mutta tänä yönä on maassa rauha, eikä kukaan saa tehdä toiselle pahaa."

Sillä välin oli jo kuu ehtinyt korkealle yli metsän latvojen ja valoi hopeanheleätä hohdettaan hangelle, joka kimalteli kaikkialla, paitsi missä puiden, tummat varjot levisivät. Taivaalla vilkkuilivat ystävällisesti lukemattomat tähdet. Matti tunsi niistä Otavan, Kalevan miekan ja Betlehemintähden. Tyyninä ja hiljaisina seisoivat puut. Ainoastaan toisinaan yötuuli kosketti keveästi niiden oksia, ja silloin kimalteli niissä lumi.

"Nyt", sanoi Joulupukki hetkisen kuluttua, "nyt sinä saat kuulla jotakin ihmeellistä. Tänä yönä kaikissa kaupungeissa, kylissä ja taloissa kiitetään Jumalaa siitä, että hän on lähettänyt maailmaan poikansa. Tähän ylistyslauluun ottaa osaa metsäkin. Sinä saat kuulla metsän joululaulun."

Kaukaisilta mailta saapui silloin tuulenpuuska lentäen yli aavojen merten ja synkkien salojen. Ylpeät, mahtavat hongat ja solakat kuuset taivuttivat nöyrästi vartensa ja alkoivat humista. Heihin yhtyivät koivut, haavat, pihlajat ja kaikki muut metsän puut, ja niin syntyi sävel, syvä ja voimakas kuin vesien pauhu. Ja Matti ymmärsi, että ne lauloivat Betlehemin lapsen kunniaksi. Ja jänöt ja oravat kumartuivat ja kaikki pyyt ja metsäkanat verhosivat siivillään päänsä ja pieni metsähiiri lakkasi nakertamasta, ja he kiittivät häntä, jonka syntymän muistoa tänä päivänä vietettiin.

Tuuliainon oli ohi. Kuuset olivat lakanneet humisemasta, Matti tunsi, että joku hieroi hänen polviansa ja — kas ihmettä! Siinähän oli Musti, hänen hyvä ystävänsä ja leikkitoverinsa.

"Musti on tullut hakemaan sinua kotiin", sanoi Joulupukki. "Tässä on kuusesi."

Matti sanoi jäähyväiset Joulupukille, nyökkäsi jäniksille, ja niin he alkoivat taivaltaa kotia kohti. Jonkun aikaa astuttuaan näkivät he jo tulien vilkkuvan puiden välistä, ja juoksujalassa riensi Matti sitten loppumatkan kotiin, jossa hänen palaamisestaan nousi suuri ilo.
"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."


Kuva