Joulu Kuusamossa - Juhani Aho

Joulutarinoita, joulusatuja ja joulurunoja vanhoista joululehdistä, kuten Joululyhde, Sirkan Joulu ja Lasten Tähti. Myös joulunovelleja ja yksi jouluinen pienoisromaanikin.
Avatar
Riihitonttu
Viestit: 160
Liittynyt: La Kesä 19, 2021 3:11 am
Viesti:

Joulu Kuusamossa - Juhani Aho

Viesti Kirjoittaja Riihitonttu »

Joulu Kuusamossa - Juhani Aho

Metsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen sydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä, joita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen leikki leikittävänään. He ovat "syömäsillä". Leipäpalaisten virkaa tekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.

Metsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen vaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan sen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen laskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä kerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta virkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen, likaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan hämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen pisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan tähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä kuorsausta.

Tupaa valaisee osaksi heikko, vaalea talvivalo, joka vaivoin pääsee tunkemaan läpi jäätyneen ja päreillä tukitun lasin, osaksi nuo kaksi hiiltyvää halkoa, jotka vähä väliä lupsahtavat alaspäin. Valaistus ulottuu noin kolme kyynärää korkealle mustasta lattiasta, sitten alkaa noki, kiillellen siellä täällä, missä vaatteet ja ihmisten kädet ovat seinää ja orsia kosketelleet. Seinävierillä on kiiltäviksi hankauneita, tukevia penkkejä; niiden yläpuolella on seinäkaappi, vaatteita, uusi, valkea lammasnahkaturkki, karvalakki ja piilukkopyssy. Kolmas osa tuvasta on tarvittu suuren uunin paikaksi, jonka kalkilla rapattu otsapuoli on jo aikoja sitten nokeutunut. Toinen kolmannes on tarvittu tyhjän, ikkunan alla olevan ruokapöydän sijaksi. Pöytä on ainoa Valkonen esine koko tuvassa ja valaisee sitä suurella, aution näköisellä pinnallaan, jota hietainen huosiain on vuosikausia kulutellut. Kolmannen kolmanneksen ovat lapset anastaneet leikkipaikakseen; — pienin istuu kätkyessä, mutta ottaa sieltä käsin vilkkaasti osaa leikkiin.

Tupa ei ole köyhimpiä. Seinät ovat kyllä nokiset, mutta eivät näytä likasilta, sillä noki kiiltelee kuin musta öljyväri. Huonekalutkin ovat siistin puoleiset eivätkä lapsetkaan ole ylenmäärin repaleiset. Navetassa kuuluu vielä lehmäkin ammahtelevan. Kymmenen peninkulmaa tämän asumuksen ympärillä leviävät pettuleivän luvatun maan, Kuusamon, suunnattomat salot, joiden siimeksessä on monta sellaistakin majaa, missä lehmät, lampaat ja kanat vielä asuvat samassa majassa ihmisten kanssa. Hevosta haaveksivat monet kuin suurta onneaan, mutta monelta se vielä puuttuu, on kuin unelma, joka toteutuu milloin toteutuneekaan, seuraavassa sukupolvessa, jonkun sadan vuoden kuluttua.

Muuten olisi tässä mökissä kaikki hyvin, kun vaan olisi — leipää. Sentähden ovat lapset "syömäsillä" puupalikkain kanssa ja sentähden ei isän tee mieli pysytellä valveella. Mutta yhtäkkiä lakkaavat lapset leikkimästä, ja kuulostavat. Lumi narahtelee oven takana, joku tarttuu ripaan ja paksu pakkaispilvi tulvahtaa tupaan. Sen mukana tulee sisään huurteisiin ryysyihin puettu vaimo ja paiskaa oven kiinni jälkeensä. Lapset parveilevat hänen ympärillään, pieninkin kurkottautuu ulos kätkyestä ja putoaa lattialle. Tottuneella liikkeellä tempaa nainen huutavan lapsensa huurteiseen syliinsä, viihdyttää sitä vähän ja menee katsomaan uunille.

— Antti hoi! sanoo hän karsaalla äänellä. Nyt ei auta muu kuin nouse ylös ja ala laputtaa kirkonkylään.

— Häh? — vastataan uunilta — eihän lie vielä tuvan nurkkakaan ilmi tulessa! Mihinkä se on semmoinen kiire? Eihän sitä yötä vastenkaan taipalelle…

— Kiirekö? Vieläkö pitäisi nurkankin palaa? Entäs se, kun nälkä sisuksia polttelee! Tuli kuin tulta! Minulla on hyviä uutisia Pusulasta. Kaikki ovat menneet sieltä kirkonkylään, jossa valtio jakaa jauhoja jouluksi. Ei siinä auta sinunkaan muuta kuin lähteä, niin saadaanhan edes selvää leipää jouluksi.

Antti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa päätään.

— Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?

— Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää elää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee meille kaikille tällä tavalla.

— No, no… no, no… niinhän tuo lienee kuin sanot… Kunhan sinulla nyt ei olisi niin helvetin hätä!

— Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt nälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut tukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole tukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos en minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna nekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä kerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta kuin tämän vaivaisen kannikan.

Hän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset kokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.

— Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän hengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas uunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos selkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti kiirehdi ovea sulkiessaan.

— Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi samassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun lapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo sukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun, mutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa häneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.

— Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.

— En minä heidän hevosiinsa.

— Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein koko viikolla?

— Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain peninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.

— Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin kannettava — —

Ei kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi varottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää, päreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään, että puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä tämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei keksi.

Viimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee takaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten nousee hän uunille ja panee maata.

— Milloinka lähdet?'

— Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.

Seuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut taivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie alas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.

Hän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan vatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti hän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti tupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja läksi.

* * * * *

Kun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen, kuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa kahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti taivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun harrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän pysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo hevosia ja miehiä odottamassa.

— Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?

— Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.

Sama se. — Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee kauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa hän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen. Kuulustelu alkaa:

— Mikä nimesi?.— Antti Metsäntausta. — Mistä? — Metsäntaustan torpasta Pusulan kylästä. — Jauhojako tahdot? — Jauhojahan minä, kun niitä kuuluu saavan ilmaiseksi? — Oletko tositarpeessa? — Enpähän minä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään. — Onko sinulla sitten nälkä? — En ole nähnyt leipää viikon päiviin. — Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi peninkulmaa. — Niin… tuota… eihän siinä muukaan auttanut.

Kauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:

— Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän autettavianne, uskokaa pois!

Taas alkaa kuulustelu: — Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?

Antti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän kalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: — Tuota, että, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole tuttuja täällä… ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan…

— Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi tarpeessa?

Ei ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä päivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.

— Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti joutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan selitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:

— Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä todella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta todistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna takaisin… meidän täytyy olla tunnollisia.

Antti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen kauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu sanaakaan sanomatta.

* * * * *

Seuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin kauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa, siltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut hänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja täyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman matkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.

— Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä sen kanssa suoriudun!

— Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.

— Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet nälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti saada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.

— Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta, jotka näkevät nälkää? kysyi nainen.

— Enhän kehdannut kaikkien kuullen… minulla on niin hyvä luonto siitä, että häpeen.

Eihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa kiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean kouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän vielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:

— Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa kevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä vatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta nyt ei ole mitään paluumatkaa varten.

Kauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla kaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi tekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.

— Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja paiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:

— Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä mahtane ikäänikään olla.

Sitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa, astuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen, seisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.

Ei ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan vaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön aikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta metsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät, kunhan tässä pääsee vauhtiin.

Sää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta, ja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa, sitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen vetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se on loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet alkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle ja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän enää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään liika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että tekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen mieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli viiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin kipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa niskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat olkapäihin.

Kaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta. Hetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään lepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa voittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten puhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa säkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin jouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu palamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän, tähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee vähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen sinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista autiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas erämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän kotonaan uunin päällä.

* * * * *

Metsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen, laskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin kotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan. Sattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi tavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin ja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina puuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta joulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.

Ennen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille hyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei toki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan tuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän aineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka hetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee pimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta lapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä levolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut näyttää.

— Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.

— Milloinkas se isä sitten tulee?

Äiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut heidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin veisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan aattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät kuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin huonossa sovussa.

Hän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään siitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän ulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa pimeään metsään kimakalla äänellä:

— Antti hoi! Tule pois!

—… hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.

Hän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja purskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet eivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli ääneen: — Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit minun ajaa mieheni talvipakkaseen — miksi, miksi? Parempi olisi ollut, jos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä… Miksi?… Miksi?

Vanhin tyttö herää kuullessaan äitinsä valittavan. Kun hän näkee hänen itkevän, alkavat hänenkin kyynelet vuotaa. Äiti sulkee hänet syliinsä, kostuttaa hänen tukkansa ja poskensa suurilla kyynelillään, heiluttaa häntä edestakaisin ja valittaa lakkaamatta:

— Nyt ei meillä ole mitään muuta odotettavana kuin kuolema… Kunpa se tulisi edes pian!

— Kuolema? Mitä se on? kysyy tyttö.

Vastaamatta kantaa äiti tyttärensä vuoteelleen, taivuttaa päänsä ja sydämmensä kaikkivaltiaan eteen, rukoilee kauvan ja palavasti miehensä puolesta, lastensa puolesta ja omasta puolestaan… koko syntisen maailman puolesta.

* * * * *

Hyvin tarkka korva voi aamupuoleen yötä kuulla hiljaista kahinaa, joka vitkalleen lähenee Metsäntaustan torppaa. Yhtäkkiä paukauttaa pakkanen ilolaukauksen tuvan nurkassa. Anna herää horroksistaan, iloinen aavistus lentää hänen mieleensä, paitasillaan juoksee hän ovelle ja näkee valkean haamun tulevan tupaa kohden hankea pitkin.

— Herra Jumala! — Antti! — Viimeinkin tulit!

Mutta ei saa Antti sanaakaan suustaan vastaukseksi, hän mutisee jotain epäselvää, astuu vaivaloisesti alas suksiltaan ja jättää ne siihen seinämälle. Anna vetää hänet pirttiin, sanatonna vaipuu hän penkille ja huokasee syvän helpotuksen huokauksen.

Päresoihtu kädessään päästelee Anna miehen tamineistaan, tarkastaa häntä huolellisesti, peläten hänen paleltuneen, mutta rauhoittuu nähdessään, että hän hikoilee. Viimeinen ponnistus kotiin tullessa on sen vaikuttanut.

— Ja nyt suoraa päätä saunaan, Antti! Siellä on vielä löylyä ja saadaanhan sitä lisääkin, jos tarvitaan.

Antti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet saunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että Antilla ei ole paitaa vaatteiden alla.

Kun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee uunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut kirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin paljon kuin tahtovat.

Ääretön ilo!

Vasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut, että tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa suksensa seinää vasten pystyyn.

Tuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea liina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään — ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo keskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän ympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä syliinsä nuorimman.

— No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.

Kun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset sanansa kotiin tulonsa jälkeen.

— Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän täältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne sieltä löydän.

— Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.

— Eihän ne, — kun minä panin ne paitaani…!

Kun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan sitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.

— Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee
Antti.

Se virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:

Koko maailm' iloit' mahtaa,
Kaikest' sielust' mielestänsä.

Lapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne hartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.
"Pakkasyö on ja leiskuen, Pohja loimuja viskoo
Kansa kartanon hiljaisen, yösydän-untaan kiskoo
Ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta."


Kuva