Oli aurinko vaipunut vaaran taa,
vain hohteli pilven päärme;
valo-uhrimme kohosi korkeuteen
kuin tuska, kuin tulinen käärme.
Kylät kaikki kaaloi katsomaan,
mut vasta ne huudon päästi,
kun liekkiin leimahti torni tuo,
min viimeiseks tuli säästi.
Nyt hirnui se kuin merihirviö,
tulikaupungin virtain kauhu,
lohikäärme syntien louhimon
tai helvetin henkein pauhu.
Nyt roihusi, räiskyi se urallaan
kuin ihmis-intohimo,
taas korskuen karkasi korkeuteen
kuin kuoleman kimmel-kimo.
Sen loiste kaamea loimotti
veen pimeän pintaa vasten
kuin säkenet säihkyvät uhman ja yön
lyö laaksoista maailmanlasten.
Se valkaisi kahdelta puoleltaan
veen kapean niemet ja kaltaat,
ui ulomma, päivyen laskuun päin,
mihin viittasi pilvien paltaat.
Päin äärettömyyttä pohjan yön,
päin rannatonta aavaa,
se painuvan näytti kuin parantamaan
oman onnettomuutensa haavaa.
Tulijoutsenna tuskan rajattoman
päin rajattomuutta se jolui,
kuin tahtoen taa ajan, paikankin,
suur-ulapan suulle solui.
Säen sähähti ruutihin, öljyhyn,
värit välkkyvät yöhön linkoi,
tuli tuprahti uudella voimallaan,
uus ailut aalloille sinkoi.