Katri Valan runoja

Opettaja, runoilija ja suomentaja Katri Vala (11.9.1901 - 38.5.1944) on jäänyt mieliin yhtenä Tulenkantajien keskeisimmistä vaikuttajista. Katri Vala oli myös 1930-luvulla mukana perustamassa vasemmistolaista kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilaa.

Runoilijana Katri Vala oli omana aikanaan 1920-luvulla sekä kiitetty, että myös kiistelty hahmo. Hänen vapaarytmisistä runoistaan, joista perinteiset loppusoinnut puuttuvat, kaikki eivät pitäneet, mutta monet niihin ihastuivat. Hänen värikäs ja loisteliaita runokuvia viljelevä tyylinsä jakoi lukijat ja arvostelijat siten kahteen leiriin.

1930-luvulla Katri Valan runoissa näkyivät hänen vasemmistolaiset aatteensa ja tuolloin kiistely Valan runouden laadusta muuttui poliittiseksi. Kaikki suomalaisen kirjallisuuden historioitsijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että runoilijana Katri Vala oli poikkeuksellisen lahjakas. (Kansallisbiografia)

Aamulaulu - Katri Vala

Olen uneksinut ihanasti
taivaan tähtisen viitan liepeissä,
olen herännyt auringon huutoon
puutarhani kasteisissa puissa.
Mustilta vuorilta juoksee virta,
sen erämaatuoksuiset laineet
huuhtovat nauraen jäseneni.

Oi te kaikki kukkani,
oi te kaikki lapselliset hedelmät,
joiden mehu kuohuu
kuultavan kuoren alla,
miten kauniisti ojennutte
poimivaa kättäni kohden,
kuin olisi se suloinen, pieni jumala,
jota ei voi vastustaa.

Linnun satu - Katri Vala

Sydänpäivän hiutuvassa helteessä leväten
näin sinut, pieni valkea kuu,
kun sinä liu’uit auringon täyttämän taivaan yli.

Pensaassa pieni lintu leperteli satua:
rakastunut jumalatar kiitää
pienessä helmiäisveneessä
yli taivaan säteilevän meren,
sillä ihanan paimenen kutsu
on soinut kummaa kaihoa täynnä
maailman kaikkien vuorten yli.

Mustat pääskyset lentävät
kultasateena varisevaa naurua kohti,
ja venheestä heittävät hennot kädet
jalokiviä taivaan saarille.
Pimeitten öitten tullen
näet niitten tähtinä kimmeltävän.
Silloin jo ihanat sydämet
ajautuvat kuolleina mustaan rantaan.

Kesäyö - Katri Vala

Kukkii valkea kirsikkapuu,
haihtuu hämyyn hento kuu
yössä kuultavassa.
Idässä pilvi punertuu.

Sylis on pesä, lämpöiset
liitävät ripsies perhoset
kasvojeni yli.
Askeleitako kuuntelet?

Lähtikö kaukaa astumaan
pieni valtias maailmaan?
Varistaako tielleen
kirsikanoksat kukkiaan?

Hämärä huone - Katri Vala

Huoneessa oli hämärää.
Sieltä täältä loisti
hehkuvankeltainen kukka.
Olin hyvin väsynyt
ja halusin rukoilla
kukkaa, tulta tai pientä epäjumalaa,
jonka kasvoilla on julma hymy.
Vanhasta suitsutusastiasta
nousi laimea tuoksu.
Tuli hiipui uunissa.

Sen edessä tuijotti kissa
herkeämättä punaiseen hehkuun.
Huone oli täynnä hämärää.
Se tuntui hengittävän ja katsovan.
Mitään ei kuulunut.
Oli niin tuskallista.
Halusin itkeä.

Aurinko laskee - Katri Vala

Huohottavana, säteilevänä,
punaisena ja kylmänä
katsot sinä, aurinko, maata,
jonka yli valkohehkuisena kiisit
korkealle kohoten.

Suuren meren taakse sinä lasket,
jonka rannalla minä seison
pienenä ja yksinäisenä.

Oi sinä kuuma ja ihana,
oi sinä punainen ja kylmä,
minun sydämeni paleltuu murheesta,
kun sinä minut noin jätät!
Katso, kuinka minä värisen,
katso, kuinka käteni sinua kurkoittavat,
kun sinä viet pois säteesi ruumiiltani,
kun sinä lakkaat sieluuni paistamasta!

Oi sinä jumalallinen!
Tartu näihin kalpeisiin käsiin,
vedä minut viininpunaisen meren yli
polttavaan sydämeesi,
jotta seuraisin sinua sinne, minne menet –
suuren meren taakse!

Sininen aamu - Katri Vala

Sininen aamu, sininen aamu!

Aurinko singahtaa kuin punainen suihku
huurteisen koivun pyöreästä maljasta.
Olentoni lävistää leiskahtaen
ihana sininen miekka.

Oi valkeus, säteilevä valkeus!
Valkeus humahtaa lävitseni kuin lintuparvi.

Pieni hömötiainen,
sinun hurmaantuneessa viulussasi
on vain yksi kieli:
sininen latu vuorelle,
joka on tänään minulle TIE.

Faunit - Katri Vala

Neljä nuorta faunia
loikoi sinisillä rypälekasoilla.
Heidän yksinkertaiset silmänsä
olivat ajattelua täynnä.
He miettivät elämän salaisuutta
tuijottaen ankarasti kavioihinsa.

Metsässä oli hiljaista ja helteistä.
Aurinko paloi kuin tuliroihu.
Ja yksi fauneista hypähteli toisten lomitse
selvittääkseen huumaantuneita ajatuksiaan.
Mutta vanha fauni nukkui
karvaiset jalat lähteessä
ja hymyili.
Hän näki unta nuoruutensa kiivaista lemmenöistä.

Silloin ponnahti notkea nymfi
mietiskelijäin ylitse,
ja nämä lähtivät ulvahtaen tavoittamaan häntä,
kun hän nauroi valkoisen olkansa yli.
Ja he potkivat kipeästi toisiansa juostessansa.

Mutta sinisistä rusentuneista rypälekasoista
valui monta pientä tuoksuavaa puroa lähteeseen,
jossa vanha fauni vilvoitteli jalkojansa.

Kielot - Katri Vala

Ilta on harmaan vihreä kukka.
Olen hiljainen ilosta.
Valkeat, tuoksuvat kukkani,
ihanankostea, suloinen juoma.

Salaperäiset pienet veitikat,
kuka toi teidät surulliseen huoneeseeni,
joka vielä värisi nyyhkytyksistä?

Sadeillan hieno onni:
suuri villipeurani,
olen nähnyt silmäsi,
kauniin pojanhymysi
ikkunani alla.

Yötaivas - Katri Vala

Taivaan sininen pelto,
myrskyöiden syväksi kyntämä,
kasvaa tähtien hopeakauraa,
kylmän pellon harvaa kauraa.
Ken tarttuu kuun terävään sirppiin?

Valkoiset maljakot - Katri Vala

Sinun yksinkertainen hellyytesi
on täyttänyt sydämeni
aamukasteisilla kukilla.

Väkevänä ja hyvänä
polvistut eteeni.
Oi, älä silmiäni katso!

Olet puhunut sanoja,
jotka ovat pysähtyneet seppeleeksi otsalleni.
On kuin huoneestani kaikkialta
loistaisivat ohuet valkoiset maljakot
auringonhohtoa täynnä.

Älä nosta rajua päätäsi nyt,
ettemme loukkaisi käsiämme
pienten maljakoiden sirpaleihin!

Talvinen elegia - Katri Vala

Ah, kuinka surulliset ovat päiväni!
Ulkona käy kylmä tuuli.
Siellä jossain
alastomien puiden keskellä
lepattaa sydämeni tuulessa
niin outona ja viluisena.

Siitä on niin kauan,
kun maa oli kukkia täynnä,
siitä on niin kauan,
kun aurinko oli suuri ja kuuma,
siitä on niin kauan,
kun vielä rakastin sinua,
kun vielä ikävöin sinua.

Nyt en tiedä.
Kaikki on niin kaukaista,
niin raskaan hämärän kietomaa,
rakkaus, viha, tuska, riemu.
Himmeästi tajuan vain nimittämättömän kärsimyksen
ja kuoleman kauhun.
Olen kuin syvään veteen uppoava.

Syyskesän ilta - Katri Vala

Taivaan kuumentuneen otsan on peittänyt
ilta viileä hunnullansa.
Kimaltavat laivat liukuvat
leikaten timanttien lailla
meren tummuvan peilin.
Lännen taivaan kapea pilvi
kuin näkymättömän soittajan huilu
soi auringon vaimenevaa laulua.