Saima Harmajan runoja

Kirjailija ja runoilija Saima Harmaja (8.5.1913 - 21.4.1937) syntyi Helsingissä kulttuuri- ja tutkijasukuun ja eli onnellisen lapsuuden. Akateemisen perheen koti oli Helsingissä Kasarmikadulla. Innoituksensa kirjoittamiseen Saima Harmaja sai jo nuorena tyttönä. Hänen ensimmäinen runonsa julkaistiin Lastenlehti Pääskysessä vuonna 1925.

Saima Harmaja kuoli keuhkotautiin, kun hänellä oli ikää vasta 23 vuotta. Lyhyeksi jääneestä elämästään huolimatta Saima Harmaja on saanut suuren maineen myyttisenä hahmona ja runoilijalegendana, osin tosin juuri varhaisen kuolemansakin vuoksi.

Saima Harmaja on suomalaisen kirjallisuuden eteerisen, viattoman ja sensuellin naisrunouden symboli. Hänen runoissaan kerrotaan usein tunteikkaasti elämän ja kuoleman suurista kysymyksistä. Rakkaus, sairaus, kuolema ja tuonpuoleinen ovat lukijoita koskettavia ajattomia aiheita, mutta niin on myös Harmajan runoissa usein läsnä oleva, välillä jopa hurmioituneesti kuvattu luonto.

Saima Harmajan suurta mainetta rakensi hänen äitinsä vuonna 1938 toimittama Kootut runot ja kehitys runoilijaksi : päiväkirjaotteiden valossa, jossa oli mukana otteita nuoren lyyrikon päiväkirjoista.

Lähteet:
Suvi Ahola, Kansallisbiografia
Marjo Jääskä: Elämyksellinen elämäkerta tarkentaa Harmajan henkilökuvaa

Mietelmä - Saima Harmaja

Niin usein uni pettää
ja usko unihin.
Niin usein pettää voimat
ja usko voimihin.

Niin usein pettää lempi,
niin usein innostus.
Ei koskaan petä kaiho,
ei sammu kaipaus.

On järvi niinkuin autuudesta heijastus - Saima Harmaja

On järvi niinkuin autuudesta heijastus.
mut veripunaisina iltapilvet palaa.
Muut nauttii. Nuorta sydäntani salaa
niin kipeänä viiltää kaipaus.

On järvi niinkuin autuudesta heijastus.
On ikuisuuden henkäys jo mailla.
Mut iltapilvein verihehkun lailla
mun sydäntäni polttaa sairas rakkaus.

Ero - Saima Harmaja

Miks pois sinun luotasi lähdin,
sitä enää muista en.
Mikä sai minut viemään miekan
läpi kalliin sydämen.

Joku velho on noitunut meidät
pahalla katseellaan.
Joku kohotti välillemme
läpitunkemattoman maan.

Olen uupunut loppuun asti,
en enää mitään nää.
Sua rakastin. Nyt en tiedä.
On vain niin kipeää.

On vain kuin jättänyt oisin
oman poikani pimeään.
Rakas Jumala, pidäthän kiinni
hänen kädestään.

Koti-ikävä - Saima Harmaja

On kyyneleissään
hyvä nukahtaa.
Unessa jälleen
tuska katoaa.

Unessa pääsen
ma kotiin takaisin.
Sireenit kukkii,
on suvi lämpimin.

Puutarhan tiellä
ne kauniit silmät nään,
ne, joiden hellyys
ei petä ikänään.

Ja niiden hymyyn
kuin aurinkoon ma jään.
- Vaan koirat haukkuvat
pimeään.

Ja kukon laulu
alakuloinen
julistaa jälleen:
saat alkaa huomisen.

Yhteistyötä - Saima Harmaja

Levotta ihmisessä sotivat
liha ja henki, sanoo profeetat.
Päinvastoin mulla! Ilman ruumistani
en koskaan jaksais kantaa sieluani.
Kun ruumis nauttii, silloin sielu nukkuu.
Ja sielun tuska ruumiin tuskaan hukkuu.

Vajoaminen - Saima Harmaja

Kun pettää rakkaus, niin vajoo maa.
Savuna taivaan tähdet vajoaa.
Sa vajoat. Pois murtuu syvyydet.
Mut murru et.

Pääsiäisenä - Saima Harmaja

Kun lopulta voimani murtui,
kun luotani tuskassaan
oli lähtenyt kalleimpani,
kun kärsimys aavistamani
oli täyttynyt kokonaan,

niin: erehtymättömästi
minä jälleen tunsin ja näin
sen kauhean kivun alta
Sinun kätesi, Kaikkivalta,
Sinun kätesi kädessäin.

Paisuvat silmut - Saima Harmaja

Paisuvat silmut koivuissa rannan,
vapaana aaltoaa meri.
Vavisten palaa suonissani
nuori, kiihkeä veri.

Kantavat kaukaisista maista
viestejä ylpeät tuulet -
Ah, on syömmeni sanoja täynnä,
vaikka ei aukene huulet.

Tuhannen runoa syntymätöntä
valohon pyytää yöstä.
Koska, oi koska ne murtaen tiensä
jaksavat ilmoille syöstä?

Lähde - Saima Harmaja

Sinä sanoit: on kuluva rakkautes
joka kerta, kun nousee se huulilles.
Sitä säästä siis! Vesisäiliö vain
olet, köyhtyvä juostessa pisarain.
Minä olen elävä lähde.

Kahle - Saima Harmaja

Kävin toivottomassa yössä
minä kerran vavisten.
Vei kaikkivaltias käsi
minut ylitse kuilujen.
Nyt valottomaan maahan
olen jälleen eksynyt.
Käsi vie yhä, vaan ei se enää
ole Jumalan käsi nyt.

Ja kuitenkin lähelläsi
olen tuntenut taivaanmaan.
Hymy, kaipaus silmissäsi
minut lumosi, autuaan.
Se ei ole enää totta,
se on etäistä unta vaan.
Tämä pimeys yksin on totta,
joka ei lopu milloinkaan.

Olit satujen nuori prinssi,
joka löytää prinsessan.
Kuin kevään ihmeellisimmän
näin sydämes havahtuvan.
Nyt pimeässä maassa
olet käsi, mi kammitsoi.
Olet kahle, josta en enää
elämässäni päästä voi.

Arimman onnen hetki - Saima Harmaja

Arimman onnen hetki lumoava,
sydämen rauha, kaikki sovittava
vain silmänräpäykseen hohtavaan.
Se sävel hennoin, mykkä anojalle,
mi taivaallisen huilunäänen alle
saa kaikki vaivan henget vaipumaan -

On ehkä ilta, lumeen lyhdyt hohtaa,
sun silmäs rakastetun katseen kohtaa -
Oi viivy, viivy, tieto salainen!
Hymyilet - hangen alla meri nukkuu.
Pois syvin hetki täyttyessään hukkuu -
Hymyilet jälleen, läpi kyynelten.

Viha - Saima Harmaja

Jos vain runon kylmää kruunua varten
tämän tuskan ja häpeän kantaa saan,
sitä vihaan! - En heimoa kuningatarten
ole, en; olen nainen vaan.

Nurmilintu - Saima Harmaja

Ma, laululintu, siivin uupuvin,
en tahdo olla vapaa, sit' en kestä.
Maan suojaan lennän taivaan syvyydestä.
Pesääni vanhaan janoon takaisin.
Sun sydämes on pesä kaikkein parhain,
sun sydämesi, jonka löysin varhain
ja josta myrskyn siipi minut vei.
Oi sano, rakkauttas vienyt ei
se myrsky, jonka turmantyöt me näimme,
se jyly pitkäisen, min alle jäimme,
mi lemmen aamutähden repi pois.
Nyt, sateen jälkeen, etkö muistaa vois,
vain etten tahdo toista laulupuuta,
en koko maailmasta pesää muuta.
Pois nurmilintuasi ethän häädä?
Suo mulle sija! Suo mun syliis jäädä!
Suo minun lentää kotiin ainoaan.
Ei ole suloisempaa päällä maan.

Pohjaan asti - Saima Harmaja

Niin leikkaa, tuska, leikkaa syvemmälle!
Kun pohjaan asti kaiken kadotin,
et pääse enää, tuska, syvemmälle.
Saan kaiken, kaiken, kaiken takaisin.

Toipuva - Saima Harmaja

Kuin unessa hennoimmassa rakkaat kädet
levon armauteen ovat toipuvan peittäneet.
Valo lempeä tulvii valkean uutimen takaa,
on kuume poissa ja poiss' ovat kyyneleet.
Ja tuoksuen niinkuin uni ja kauneus itse
ujot kielot hohtavat herkkine kelloineen.
Koko kesä on niissä - ah, kun silmäni suljen,
pian avaan ne suloisimpaan vihreyteen.
Jo pääsiäisnarsissi, auringonvaloa täynnä,
lasimaljassa hymyy kultaista hymyään.
Lepo, viileys, hyvyys - kaikkien hymy ja hyvyys.
On autuas uupua kevään hämärään.

Hurmio - Saima Harmaja

Pakenet edelläni,
järkytys ihmeellisin,
liu'ut käsistäni,
riemu ja kärsimys sisin.
Hapuilen, sokea, pimeää,
Sun, Väkevä, tunnen, en koskaan nää.
Tuulissa soi, sävelmiljoonat
ilmoja kiertävät, rauhattomat.
Miljoona väärää säveltä soi.
Keskellä sfäärien pauhinaa
yksi vain on, jok' ei pettää voi:
sointujen myrskyä harhaavaa
se johtaa, se vie, läpi rinnan, se soi -
Sävel ainoa! Ääristä kaikkeuden
miten, hukkuva, löydän sen?

Kauneus, Totuus, Valta
- mikä on nimenäsi -
kaiken valheen alta
vie minut sylissäsi!
Eespäin, ylös, yli ihmisten rajain,
tähdellä seisten, pilvellä ajain -.
Yön äärissä soi - sävel ainoa, jalo!
Tuskaa! Voimaa! Valtava valo!

Iltapäivä satamassa - Saima Harmaja

Musta veturi puhkuu
rumaan satamaan.
Tiilinen seinä uhkuu
takana rumuuttaan.

Mutta rinnasta junan
pilven autuaan
loistoon ilmojen punan
nousevan nään yli maan.

Katsoen metallijuhtaan
voiton valtavan nään:
kauneuden unen-puhtaan
luo teräs kytkeissään.

Lakkaa säteilemästä
mielessä ei näky tuo:
rumuuden sisimmästä
tulvahtaa valovuo.

Oi sinä kauan itkemäni - Saima Harmaja

Oi sinä, kauan itkemäni,
miks nyt et ole vierelläni?
Jos vain tuon pilven nähdä saisit,
jälleen rakastaisit.

Sun sydämesi ovia - Saima Harmaja

Sun sydämesi ovia
ma raavin koiran lailla,
sun sanojasi kovia
ma häpeätä vailla
kaluan niinkuin luuta,
mi lyötiin vasten suuta.

Vikisee koira-poloinen
ovella kynsin pitkin.
Jää aina pyyntö silmiin sen,
jos kuinka potkisitkin,
jää armon pyyntö arka.
Avaatko, herra-parka?

Lukinverkossa - Saima Harmaja

Sun sateenkaarilangoin vangitsen
ja lukinverkkoon kiedon siipes vapaat,
sa, saalis poloinen.
Mut muista, kun sua kidutan, oi muista:
on syytön pahuuteensa lukki-parka,
jos sydäntäs se syökin elääkseen.

Lentoretki - Saima Harmaja

Valo, loisto, tanssin huima lento!
Olen hento,
kevyt käsissäsi lentämään.
Pimeään
lemmen varjot unohtuu ja hukkuu.
Muisto nukkuu.
Ikuiseksi hetkiseksi
satulinnaan jään.
Tiedän: vielä olkapäällä
silkikkäällä
ruusu tuoksuu ihanainen.
Muuta, muut' en, keijukainen,
tiedäkään!
Kirkas soitto kiihtyy valtoimeksi,
hetkiseksi
käsin lennätät mun korkealle,
maa jää alle,
tuuli hulmuu läpi sydämen.
Viivy, viivy! Maahan tahdo en!
Oi, on liian lyhyt huima retki,
hukkuu hetki,
vaipuu säveleet,
vaivun käsiin, jotk' ei pettäneet.
Mutta maata
jalka koskea ei tahdo, ei
mielen lintu lentämästä laata.
Hetki hellä
lyhyydellä
ikuiseksi hetkiseksi.